Krapulablogi jää kirjoittajan kesäloman kunniaksi kesätauolle. Yritän ladata hieman akkujani, palaan kun palaan. (Oikeasti loma alkoi jo juhannuksesta, mutta tähän väliin on mahtunut niin paljon alkoholin saloihin tutustumista ja sohvalla makailua, ettei tällekään päivitykselle ole ollut aikaa.)
Krapulablogi palaa normaaliin, viime kuukausilta tuttuun päivitystahtiinsa taas loman jälkeen.
perjantai, kesäkuu 26, 2009
Hieman huumoria, osa X
keskiviikko, helmikuu 11, 2009
Minun lähi-Siwani on muuten aivan hanurista
Terve, Krapulablogin lukijat!
Näinä synkkien ja koko maailmaa ravisuttavien uutisten päivinä mieltäni on jo pitkään kaihertanut se, etten oikein tahdo löytää aikaa vaaleanpunaisesta kalenteristani Krapulablogin päivittämiseen. Asia on nimittäin niin, että aivan viime aikoina sanasen tai parin kirjoittaminen on tuntunut jopa mielekkäältä ajatukselta - ei lainkaan siltä haimaa pistävältä poltteelta, jolta muka-hauskojen huonokielioppisten tekstinpätkien pusertaminen vielä vuosina 2004-2008 tuntui.
Niinpä kirjoitankin aiheesta, joka on hautunut päässäni jo pitkään ja jonka uskon olevan loputtomien toinen toistaan innovatiivisempien ideoiden lähde monille bloggaaville ihmisille vielä vuosienkin kuluttua. Jonkinlainen tulevien blogisukupolvien Raamattu, Koraani tai Tex Willerin Mefisto-sarja, jos niin tahdotte.
Minun lähi-Siwani on nähkääs aivan paska kauppa. Jep, minä tein sen - uskalsin kritisoida omaa lähiökauppaani, täällä rikotaan tabuja. Mutta niin se vain on, se on todella paska kauppa.
Oikeastaan lähi-Siwastani ei olisi tuon enempää sanottavaa, mutta jos puserran vielä väkisin muutaman rivin... Kunhan tämä kipu haimassa vain hellittäisi...
Ensinnäkin, lähi-Siwani on aivan liian lähellä. "Mutta sehän on vain hyvä asia!" huutaa mökellätte te nyt, sylki suupielistänne inhottavasti roiskuten. Mutta kun se ei ole. Jos Siwa olisi kauempana, ei minun tarvitsisi aina lannistuen laahustaa sinne vaan käyskentelisin luultavasti valikoimaltaan parempaan riistäjäglobalisaatiomannerheim-Citymarketiin, josta saisin ostokseni lähes puolet halvemmalla.
Mutta koska minä en jaksa kävellä niin kauheasti ja autonkuljettajani on lomautettuna, menen siis Siwaan. Joka siis todella on aivan hanurista. (Taisitte tähän asti postausta pohtia, koska kryptinen ja mielikuvituksellinen otsikko oikein selitetään.)
Kaikkein pahinta on, kun pitäisi tehdä paljon ostoksia. Kun Siwasta ottaa kärryt, törmäilee niillä poikkeuksetta talouspaperihyllyn edessä hengailevaan mammalaumaan, jotka suipistelevat suutaan ja katsovat kohti paheksuen. Jos mammoja yrittää väistää, kaataa kylmäaltaan. Jos niiden läpi ajaa kärryillä villisti huutaen, saa vanhan ihmisen veriroiskeita kauluspaidalle ja nuhteet vartijalta.
Jos kärryt jättää paikalleen ja ottaa korin, tulee se pakattua aivan päin helvettiä. Normaalit ihmiset tekevät itselleen kauppalistan ja seuraavat kaupassa sokeasti sitä. Jos kananmunat ja kerma ovat listalla ensimmäisenä, ne tulevat korin pohjalle. Kun niiden päälle latoo kymmenen pakettia pekonia ja kahdeksan laatikkoa kaljaa, syntyy sotkua.
Jos yrittää olla kaukaa viisas ja ottaa käsiinsä kaksi koria - toinen särkyville, toinen kestävämmille tuotteille - näyttää aivan reippaalta homoseksuaalilta, kun kävelee kaupassa punaiset kauppakorit tomerasti molemmissa käsissä heiluen. (Tarkkailkaa joskus kahden korin kanssa kävelevää henkilöä. Selvä homo, tai naishomo.)
Pekonista puheen ollen, uskokaa tai älkää, mutta se on lähi-Siwasta toisinaan loppu. Kyllä, jopa pekoni! Puhumattakaan jauhelihasta, kanasta, kotleteista, valkoisesta talvitryffelistä, mustasta kaviaarista tai japanilaisesta kobe-härästä. Ja silloin kun hyllyssä näkyy sunnuntai-illalla vielä yksi ikäväänsä huutava jauhelihapaketti jota kohden pelottomana syöksyn, nappaa joku tökeröhattuinen vanha mies sen suoraan edestäni ja irvistää niin että ikenet näkyvät. Mikä nuoriin ihmisiin ja etenkin heidän hattutottumuksiinsa iskee, kun he muuttuvat jonain päivänä vanhoiksi? Tai tarkemmin kysyttynä, mitä heidän hatuilleen oikein tapahtuu? Ne näyttävät aivan siltä, kuin ne olisivat joskus - mahdollisesti vanhan miehen ollessa nuori - olleet komean näköisiä, mutta ovat sitten muuttuneet ikään kuin... vanhemmiksi...
Kysymyksiä, kysymyksiä.
Oma lukunsa on se, että satun asumaan alueella, jonka ihmisistä tasan puolet tuntuu olevan pöyhkeitä omistusasujia, puolet köyhiä vuokralla asuvia uusnatsiviherpiipertäjästalinisteja. Tällöin kassajonossa ostoksiani katsotaan aina häiritsevästi: Varakkaat frouvat ja miehet näyttävät siltä, kuin he eivät haluaisi hengittää kanssani samaa ilmaa, koska korissa sattuu ehkä olemaan muutama olut tai muu mieltäylentävä juoma. Saarioisten mikropizzaa ja omenamehua ostavat nuoret taas näyttävät koirilta, jotka toivovat isäntänsä heittävän niille luun. (Tämä on häiritsevää, koska olen elämässäni tottunut siihen, että minä aina kerjään koirilta "jämiä" maukkaasta soppaluusta.)
Siwassa oli siedettävää käydä ainoastaan viime kesänä. Silloin sinne saatiin töihin nuori kaunis tyttönen, jonka silmät loistivat kuin pekoniviipaleen ylle kihonneet rasvapisarat. Olin kyseisen myyjättären ensimmäinen asiakas, ja hänen kätensä tärisivät jännityksestä, kun hän ojensi minulle vaihtorahoja vanhan myyjäkonkarin huohottaessa hänen niskaansa. Myöhemmin tästä tuli meidän leikkimme. Kun minä astelin kiusoitteleva virne suupielessäni kassalle, alkoivat hänen kätensä täristä ja hän huusi vartijalle: "Apua, täällä on taas se psykopaatti, joka huutelee huohottaen rakkaudentunnustuksia saksaksi ja piirtelee vesiväreillä kasvoihinsa pentagrammeja!"
Muistoja, hellyyttäviä muistoja... Nykyään lähi-Siwassa on tasan kolme myyjää: Kaikkeen kyllästynyt virolainen mummu, kolmisen vuotta kaupassa töissä ollut keski-ikäinen nainen joka muistaa aina Visa Electronilla maksettaessa muistuttaa "opettelevansa vielä näitä laitteita" ja hentoääninen kloppi, jonka tukka on aina tosi häiritsevästi suittu ja joka alkaa aina takellella puhuessaan kassalla ulkomaalaisille. Vähissä ovat tunnekuohut myyjien tähden näinä päivinä.
Aivan viimeiseksi haluaisin tuoda julki sen, että poikkeuksetta aina lähi-Siwasta poistuessa portailla jököttää se fröökynä, jolla kaupasta poistumiseen kuluu vähintään kymmenen minuuttia. Älkää ymmärtäkö minua väärin - olen lukenut kirjoista vanhenemisen hidastavan joitakin toimintoja, kuten villiä spontaania aplodeerausta, joten olen tarjonnut hänelle apua portaissa kulkemiseen. Vastauksena on kuitenkin aina "Ei. Ritu tulee", kuka helvetti Ritu sitten onkaan. Toistaiseksi Ritua ei ole näkynyt, mikä ehkä tarkoittaa sitä, että Ritu on haltia, joka jonain suviyönä auttaa vanhan naisen portaista, lahjoittaa minulle kauniin kesämyyjättären ja siirtää Siwan kauemmas, että tulisi käytyä Citymarketissa.
Mutta tuskinpa niin tapahtuu. Voi jumalauta kun en tykkää tosta kaupasta sitten yhtään.
Näinä synkkien ja koko maailmaa ravisuttavien uutisten päivinä mieltäni on jo pitkään kaihertanut se, etten oikein tahdo löytää aikaa vaaleanpunaisesta kalenteristani Krapulablogin päivittämiseen. Asia on nimittäin niin, että aivan viime aikoina sanasen tai parin kirjoittaminen on tuntunut jopa mielekkäältä ajatukselta - ei lainkaan siltä haimaa pistävältä poltteelta, jolta muka-hauskojen huonokielioppisten tekstinpätkien pusertaminen vielä vuosina 2004-2008 tuntui.
Niinpä kirjoitankin aiheesta, joka on hautunut päässäni jo pitkään ja jonka uskon olevan loputtomien toinen toistaan innovatiivisempien ideoiden lähde monille bloggaaville ihmisille vielä vuosienkin kuluttua. Jonkinlainen tulevien blogisukupolvien Raamattu, Koraani tai Tex Willerin Mefisto-sarja, jos niin tahdotte.
Minun lähi-Siwani on nähkääs aivan paska kauppa. Jep, minä tein sen - uskalsin kritisoida omaa lähiökauppaani, täällä rikotaan tabuja. Mutta niin se vain on, se on todella paska kauppa.
Oikeastaan lähi-Siwastani ei olisi tuon enempää sanottavaa, mutta jos puserran vielä väkisin muutaman rivin... Kunhan tämä kipu haimassa vain hellittäisi...
Ensinnäkin, lähi-Siwani on aivan liian lähellä. "Mutta sehän on vain hyvä asia!" huutaa mökellätte te nyt, sylki suupielistänne inhottavasti roiskuten. Mutta kun se ei ole. Jos Siwa olisi kauempana, ei minun tarvitsisi aina lannistuen laahustaa sinne vaan käyskentelisin luultavasti valikoimaltaan parempaan riistäjäglobalisaatiomannerheim-Citymarketiin, josta saisin ostokseni lähes puolet halvemmalla.
Mutta koska minä en jaksa kävellä niin kauheasti ja autonkuljettajani on lomautettuna, menen siis Siwaan. Joka siis todella on aivan hanurista. (Taisitte tähän asti postausta pohtia, koska kryptinen ja mielikuvituksellinen otsikko oikein selitetään.)
Kaikkein pahinta on, kun pitäisi tehdä paljon ostoksia. Kun Siwasta ottaa kärryt, törmäilee niillä poikkeuksetta talouspaperihyllyn edessä hengailevaan mammalaumaan, jotka suipistelevat suutaan ja katsovat kohti paheksuen. Jos mammoja yrittää väistää, kaataa kylmäaltaan. Jos niiden läpi ajaa kärryillä villisti huutaen, saa vanhan ihmisen veriroiskeita kauluspaidalle ja nuhteet vartijalta.
Jos kärryt jättää paikalleen ja ottaa korin, tulee se pakattua aivan päin helvettiä. Normaalit ihmiset tekevät itselleen kauppalistan ja seuraavat kaupassa sokeasti sitä. Jos kananmunat ja kerma ovat listalla ensimmäisenä, ne tulevat korin pohjalle. Kun niiden päälle latoo kymmenen pakettia pekonia ja kahdeksan laatikkoa kaljaa, syntyy sotkua.
Jos yrittää olla kaukaa viisas ja ottaa käsiinsä kaksi koria - toinen särkyville, toinen kestävämmille tuotteille - näyttää aivan reippaalta homoseksuaalilta, kun kävelee kaupassa punaiset kauppakorit tomerasti molemmissa käsissä heiluen. (Tarkkailkaa joskus kahden korin kanssa kävelevää henkilöä. Selvä homo, tai naishomo.)
Pekonista puheen ollen, uskokaa tai älkää, mutta se on lähi-Siwasta toisinaan loppu. Kyllä, jopa pekoni! Puhumattakaan jauhelihasta, kanasta, kotleteista, valkoisesta talvitryffelistä, mustasta kaviaarista tai japanilaisesta kobe-härästä. Ja silloin kun hyllyssä näkyy sunnuntai-illalla vielä yksi ikäväänsä huutava jauhelihapaketti jota kohden pelottomana syöksyn, nappaa joku tökeröhattuinen vanha mies sen suoraan edestäni ja irvistää niin että ikenet näkyvät. Mikä nuoriin ihmisiin ja etenkin heidän hattutottumuksiinsa iskee, kun he muuttuvat jonain päivänä vanhoiksi? Tai tarkemmin kysyttynä, mitä heidän hatuilleen oikein tapahtuu? Ne näyttävät aivan siltä, kuin ne olisivat joskus - mahdollisesti vanhan miehen ollessa nuori - olleet komean näköisiä, mutta ovat sitten muuttuneet ikään kuin... vanhemmiksi...
Kysymyksiä, kysymyksiä.
Oma lukunsa on se, että satun asumaan alueella, jonka ihmisistä tasan puolet tuntuu olevan pöyhkeitä omistusasujia, puolet köyhiä vuokralla asuvia uusnatsiviherpiipertäjästalinisteja. Tällöin kassajonossa ostoksiani katsotaan aina häiritsevästi: Varakkaat frouvat ja miehet näyttävät siltä, kuin he eivät haluaisi hengittää kanssani samaa ilmaa, koska korissa sattuu ehkä olemaan muutama olut tai muu mieltäylentävä juoma. Saarioisten mikropizzaa ja omenamehua ostavat nuoret taas näyttävät koirilta, jotka toivovat isäntänsä heittävän niille luun. (Tämä on häiritsevää, koska olen elämässäni tottunut siihen, että minä aina kerjään koirilta "jämiä" maukkaasta soppaluusta.)
Siwassa oli siedettävää käydä ainoastaan viime kesänä. Silloin sinne saatiin töihin nuori kaunis tyttönen, jonka silmät loistivat kuin pekoniviipaleen ylle kihonneet rasvapisarat. Olin kyseisen myyjättären ensimmäinen asiakas, ja hänen kätensä tärisivät jännityksestä, kun hän ojensi minulle vaihtorahoja vanhan myyjäkonkarin huohottaessa hänen niskaansa. Myöhemmin tästä tuli meidän leikkimme. Kun minä astelin kiusoitteleva virne suupielessäni kassalle, alkoivat hänen kätensä täristä ja hän huusi vartijalle: "Apua, täällä on taas se psykopaatti, joka huutelee huohottaen rakkaudentunnustuksia saksaksi ja piirtelee vesiväreillä kasvoihinsa pentagrammeja!"
Muistoja, hellyyttäviä muistoja... Nykyään lähi-Siwassa on tasan kolme myyjää: Kaikkeen kyllästynyt virolainen mummu, kolmisen vuotta kaupassa töissä ollut keski-ikäinen nainen joka muistaa aina Visa Electronilla maksettaessa muistuttaa "opettelevansa vielä näitä laitteita" ja hentoääninen kloppi, jonka tukka on aina tosi häiritsevästi suittu ja joka alkaa aina takellella puhuessaan kassalla ulkomaalaisille. Vähissä ovat tunnekuohut myyjien tähden näinä päivinä.
Aivan viimeiseksi haluaisin tuoda julki sen, että poikkeuksetta aina lähi-Siwasta poistuessa portailla jököttää se fröökynä, jolla kaupasta poistumiseen kuluu vähintään kymmenen minuuttia. Älkää ymmärtäkö minua väärin - olen lukenut kirjoista vanhenemisen hidastavan joitakin toimintoja, kuten villiä spontaania aplodeerausta, joten olen tarjonnut hänelle apua portaissa kulkemiseen. Vastauksena on kuitenkin aina "Ei. Ritu tulee", kuka helvetti Ritu sitten onkaan. Toistaiseksi Ritua ei ole näkynyt, mikä ehkä tarkoittaa sitä, että Ritu on haltia, joka jonain suviyönä auttaa vanhan naisen portaista, lahjoittaa minulle kauniin kesämyyjättären ja siirtää Siwan kauemmas, että tulisi käytyä Citymarketissa.
Mutta tuskinpa niin tapahtuu. Voi jumalauta kun en tykkää tosta kaupasta sitten yhtään.
keskiviikko, helmikuu 04, 2009
Koherentteja ajatuksia taantumasta
Siinä minä olin, makailemassa mukavasti metsän siimeksessä kodikkaassa pahvilaatikkomajassani sammalmättään päällä, punaisen taivaan alla, kun korviini kantautui jostakin kaukaa puiden suhinan mukana pelottava uutinen: lama on saapunut maapallolle ja maailma on suistumassa kaaokseen! Hieman tämän jälkeen puut kuiskivat Mustanaamion nimeä, mutta niinhän Kuiskivan metsän puilla on tapana tehdä.
Oh, well, tuumin lakonisesti, käänsin kylkeä ja jatkoin untani. 1930-luvun laman mentyä ohitse ja lukuisien nousukausien siveltyä sivistynyttä maailmaa kultaisilla dildoil(tästä tulee varmaan tosi hyvä postaus)laan heräsin eilen illalla piipitykseen, jonka aiheutti oravannahoista ja havunneulasista rakentamani hälytinjärjestelmä, jonka tuli hälyttää vain siinä tapauksessa, jos Nelosen työntekijät suorittaisivat ulosmarssin ja illan uutislähetys peruttaisiin. Näin oli käynyt.
Ei vittu. Mitä tahansa muuta, mutta ei Nelosen illan uutislähetyksen perumista. Koska jos Nelosen illan uutislähetys perutaan, siitä on vain lyhyt matka siihen, että Älypää-TV-mobiilitietovisa perutaan. Ja mitä sitten? Nelosen lakkolaiset värväävät mukaansa SubTV:n tahdoltaan heikon väen, jotka katkaisevat E! Entertainment -ohjelmien lähetyksen?
Päätin tarkistaa, mistä on kyse.
Selailtuani jonkin aikaa internetistä löytyviä web-sivuja sain tietää, että näinä päivinä ulosmarssit johtuvat irtisanomisten uhasta, joka puolestaan johtuu siitä, että maailma kouristelee taantuman kourissa. Taantuma tarkoittaa sitä, että maan bruttokansantuote on laskenut kahtena peräkkäisenä neljänneksenä. Pitkittynyt taantuma tunnetaan puolestaan lamana. Jokapäiväisessä elämässämme taantuma tai lama tarkoittaa sitä, että Kokoomus ja mainostoimisto Bob Helsinki perustavat Facebookiin ryhmän Älä ruoki lamaa!, joka poikii lukuisia huumoriryhmiä, jonka seurauksena meitsi ei saa kutsua Tiian 30-vuotisbileisiin, koska en liity edes huumoriryhmiin kutsusta. Elikkäs aikas heikoilla jäillä ollaan, veljet ja veljettäret.
Mutta mitä me voimme tehdä? Miten tavallinen kuluttaja voi vaikuttaa taantumaan siten, että se irrottaisi känsäiset, hikiset kouransa maailman viattomasta takapuolesta ja palaisi takaisin Harmaa hattu -blogiin?
Ensinnä mieleen tulee ainakin, että Nelosen toimitilojen ovet pitäisi pönkittää paksuilla lehmuksenrungoilla niin, etteivät Nelosen työntekijät pääse töistä kesken kaiken pois. Tämän jälkeen poliisin tulisi ampua rynnäkkökivääreillä pari napakkaa sarjaa Nelos-talon seinään ja heittää ikkunoiden läpi kyynelkaasukranaatteja ja vihaisia hiiriä, kunnes Nelosen työntekijät skarppaisivat hiukan ja lähettäisivät illan uutislähetyksen ihan normaalisti.
Toisaalta tavallisella kuluttajalla aika harvoin on olemassa tällainen optio. Tällöin pitäisi ehkä ottaa vaari Jyrki Kataisen neuvoista ja alkaa vain kuluttaa aivan mielettömästi. Pikavipeillä on helppo ostaa esimerkiksi pyykinpesukoneita, jotka voi sitten... räjäyttää. Tai työntää televisiokanava Nelosen toimitilojen ovien eteen. Ja räjäyttää, saatana.
Yli varojensa ei kuitenkaan pitäisi elää. Uskokaa minua, lampaani, minä tiedän. Näin ollen parasta olisi ehkä rauhoittua, elää kuten tohtii ja murehtia työpaikan menetyksiä ja muita naurettavan mikroskooppisia katastrofeja vasta, jos ne osuvat omalle kohdalle. Ja hei, jos se testausteknikon tai kuntosaliohjaajan työ menee alta, strippareista on aina pulaa! Ja naiseksi itsensä muuntavista miespapeista. Ehkä siinä olisi ratkaisu: Me miehet siirrymme kaikki lukemaan teologiaa, opiskelemme itsemme papiksi ja ilmoitamme sitten haluavamme olla naisia. Iltapäivälehdet kirjoittavat meistä ja rahaa sataa ovista ja savupiipusta, kuten julkkiksilla aina. Naiset voivat tehdä mitä nyt naiset yleensä tekevät, koruompeleita ja sen sellaista.
Jos kaikki menee kuten olen tässä postauksessa suunnitellut, taantuma on jo vuoden kuluttua pelkkä pieni piste "Vittu miksei Imatralla soitettu Kultanaamiota ääööäääöö ps yrjänä on paras kitaristi!!1" CMX:n kysymys-vastaus-palstan kommentin vieressä. Ja... No, tästä nyt vain tuli tällainen hieman lyhyempi kirjoitus. Näin tiiviillä päivitystahdilla se lienee aivan hyväksyttävää.
Oh, well, tuumin lakonisesti, käänsin kylkeä ja jatkoin untani. 1930-luvun laman mentyä ohitse ja lukuisien nousukausien siveltyä sivistynyttä maailmaa kultaisilla dildoil(tästä tulee varmaan tosi hyvä postaus)laan heräsin eilen illalla piipitykseen, jonka aiheutti oravannahoista ja havunneulasista rakentamani hälytinjärjestelmä, jonka tuli hälyttää vain siinä tapauksessa, jos Nelosen työntekijät suorittaisivat ulosmarssin ja illan uutislähetys peruttaisiin. Näin oli käynyt.
Ei vittu. Mitä tahansa muuta, mutta ei Nelosen illan uutislähetyksen perumista. Koska jos Nelosen illan uutislähetys perutaan, siitä on vain lyhyt matka siihen, että Älypää-TV-mobiilitietovisa perutaan. Ja mitä sitten? Nelosen lakkolaiset värväävät mukaansa SubTV:n tahdoltaan heikon väen, jotka katkaisevat E! Entertainment -ohjelmien lähetyksen?
Päätin tarkistaa, mistä on kyse.
Selailtuani jonkin aikaa internetistä löytyviä web-sivuja sain tietää, että näinä päivinä ulosmarssit johtuvat irtisanomisten uhasta, joka puolestaan johtuu siitä, että maailma kouristelee taantuman kourissa. Taantuma tarkoittaa sitä, että maan bruttokansantuote on laskenut kahtena peräkkäisenä neljänneksenä. Pitkittynyt taantuma tunnetaan puolestaan lamana. Jokapäiväisessä elämässämme taantuma tai lama tarkoittaa sitä, että Kokoomus ja mainostoimisto Bob Helsinki perustavat Facebookiin ryhmän Älä ruoki lamaa!, joka poikii lukuisia huumoriryhmiä, jonka seurauksena meitsi ei saa kutsua Tiian 30-vuotisbileisiin, koska en liity edes huumoriryhmiin kutsusta. Elikkäs aikas heikoilla jäillä ollaan, veljet ja veljettäret.
Mutta mitä me voimme tehdä? Miten tavallinen kuluttaja voi vaikuttaa taantumaan siten, että se irrottaisi känsäiset, hikiset kouransa maailman viattomasta takapuolesta ja palaisi takaisin Harmaa hattu -blogiin?
Ensinnä mieleen tulee ainakin, että Nelosen toimitilojen ovet pitäisi pönkittää paksuilla lehmuksenrungoilla niin, etteivät Nelosen työntekijät pääse töistä kesken kaiken pois. Tämän jälkeen poliisin tulisi ampua rynnäkkökivääreillä pari napakkaa sarjaa Nelos-talon seinään ja heittää ikkunoiden läpi kyynelkaasukranaatteja ja vihaisia hiiriä, kunnes Nelosen työntekijät skarppaisivat hiukan ja lähettäisivät illan uutislähetyksen ihan normaalisti.
Toisaalta tavallisella kuluttajalla aika harvoin on olemassa tällainen optio. Tällöin pitäisi ehkä ottaa vaari Jyrki Kataisen neuvoista ja alkaa vain kuluttaa aivan mielettömästi. Pikavipeillä on helppo ostaa esimerkiksi pyykinpesukoneita, jotka voi sitten... räjäyttää. Tai työntää televisiokanava Nelosen toimitilojen ovien eteen. Ja räjäyttää, saatana.
Yli varojensa ei kuitenkaan pitäisi elää. Uskokaa minua, lampaani, minä tiedän. Näin ollen parasta olisi ehkä rauhoittua, elää kuten tohtii ja murehtia työpaikan menetyksiä ja muita naurettavan mikroskooppisia katastrofeja vasta, jos ne osuvat omalle kohdalle. Ja hei, jos se testausteknikon tai kuntosaliohjaajan työ menee alta, strippareista on aina pulaa! Ja naiseksi itsensä muuntavista miespapeista. Ehkä siinä olisi ratkaisu: Me miehet siirrymme kaikki lukemaan teologiaa, opiskelemme itsemme papiksi ja ilmoitamme sitten haluavamme olla naisia. Iltapäivälehdet kirjoittavat meistä ja rahaa sataa ovista ja savupiipusta, kuten julkkiksilla aina. Naiset voivat tehdä mitä nyt naiset yleensä tekevät, koruompeleita ja sen sellaista.
Jos kaikki menee kuten olen tässä postauksessa suunnitellut, taantuma on jo vuoden kuluttua pelkkä pieni piste "Vittu miksei Imatralla soitettu Kultanaamiota ääööäääöö ps yrjänä on paras kitaristi!!1" CMX:n kysymys-vastaus-palstan kommentin vieressä. Ja... No, tästä nyt vain tuli tällainen hieman lyhyempi kirjoitus. Näin tiiviillä päivitystahdilla se lienee aivan hyväksyttävää.
torstai, elokuu 28, 2008
10 hyvää syytä liittyä Natoon
Venäjän hyökkäys Georgiaan ja vilkastunut Nato-keskustelu näyttävät lisänneen suomalaisten Nato-kannatusta. -Ilta-Sanomat, 28.08.2008
1. Meidän tulisi liittyä Natoon, koska Natolla on yhä enemmän valtaa, ja mikäli emme ole sen jäseniä, meillä ei ole sananvaltaa sen sisäisiin asioihin. Jep, EU:n kohdallahan viimeistään tuli selväksi, että joukkoon liittymällä sitä valtaa aivan helvetisti saa.
2. Suomi voisi lähettää edustajansa lähivuosina starttaavaan Nato-Big Brotheriin. Joo, se ei ehkä kuulosta paljolta, mutta jos Suomen iltapäivälehdet voi täyttää millä tahansa muulla kuin Suomen Big Brotherilla, olisivat asiat paljon paremmin.
3. Venäjän sotatankit vyöryvät parasta aikaa Natoon pyrkivän Georgian vehreiden niittyjen halki tuhoten tieltään kaiken. Eikö tämä nyt vittu alkeellisimmallakin logiikalla tarkoita just sitä, että Suomen pitää nopeasti liittyä Natoon, ennen kuin se hullu Venäjä hyökkää tännekin? Jätkät?
4. Kert Alexander Stubb sanoo niin - hänen mukaansa jäsenyys olisi "luonteva osa Suomen integroitumista Eurooppaan". Tämä väite on totta, mikä on toisaalta melko hienoa, koska kun Eurooppa käytännössä alkaa tarkoittaa samaa kuin Nato ja Nato on yhtä kuin Yhdysvallat, bensan hinta alenee ehkä vihdoin täälläkin. Ja kuka voi sanoa käveleskelevänsä mieluummin suomalaisella lasinsiruja täynnä olevalla kylmällä hiekkarannalla, kun vaihtoehtona on Kalifornian rantabulevardit? Silikonirintoja, silikonirintoja kaikkialla! Tulkaa syliin! Myös siroja thaityttöjä olisi kiva joskus vähän kouluttaa ja piiskata ja purkaa yläasteaikaisia patoumia kun tytöt eivät "just nyt ole valmiita" mutta rinnakkaisluokan jääkiekkoilija kyllä kelpaa vittu kaikki naiset on huor-- Hei, telkkarista tulee Frendit!
5. Nato ei ole ainoastaan sotilaallinen liittouma, vaan tarjoaa myös paljon apua mm. humanitaaristen kriisien ratkaisemisessa. Käytännössä tämä tosin tapahtuu siten, että Naton pommikoneet ja vedenalaiset lentävät paikalle ja tappavat kaikki. (Ns. "Piu, olet kuollut!" -strategia.)
6. Romaniakin on Nato-maa, ja kas kummaa - Nokian Bocchumin tehdas siirtyi juuri Saksasta Romaniaan. Toisaalta Saksakin on Nato-maa. Mitä täällä oikein tapahtuu, siskot?
7. Jos unohdamme tämänhetkiset tapahtumat ja suuntaamme katseemme kohti tulevaa, näemme seuraavanlaisen skenaarion: Centaurit ovat juuri ottaneet avoimen kontaktin Maan asukkaisiin, ja olemme oppineet käyttämään hyppyportaaleja, joiden läpi pääsee hyperavaruuteen ja voi siten siirtyä silmänräpäyksessä valovuosien päähän tai jotain. No, Nato ei liity sen kummemmin tähän, mutta tämä oli silloin pienempänä melko siisti juttu, kun Babylon 5 tuli telkkarista.
8. Suomen armeijassa ollaan siirrytty käyttämään samoja käsimerkkejä joita Nato-joukot käyttävät - kuten PA varmasti on siellä armeijassa ollessaan huomannut. Hahhahhah. Ahhahaaaahhhaaah... Niin, siis, että olisihan se kiva että niihin merkkeihin siirtymisellä olisi niin kuin joku pointti.
9. Ja kun armeijasta tuli puhe, saataisiinpa vihdoin sotaan joutuessamme värvätyksi sivarit, nuo luomakunnan kunnottomat hylkiöt, sotaväkeen. Aiemmin siviilipalveluksen takia lapsenlapsensa perinnöttömäksi tehneet isovanhemmat pyörtäisivät päätöksensä, nuoriso saisi lisää käyttörahaa ja kananugetit voitaisiin myydä puoleen hintaan koska niitä ostettaisiin niin paljon.
10. Kun kaikkien Nato-maiden läpinäkyvät liput laittaa päällekkäin, saadaan kivan näköinen värien sekasotku. Jos siihen lisättäisiin vielä hieman sinistä ja valkoista, se muuttuisi hieman - sitä ei välttämästi edes huomaisi paljaalla silmällä, mutta kuitenkin. Ja mitä muuta elämässä lopulta on? Parhaimmillaankin ihminen voi vaikuttaa maailmaan vain näkymättömän vähän. Ehkä on turha edes yrittää tehdä mitään. Toisaalta blogia kirjoittaessa on aina olemassa edes se häviävän pieni mahdollisuus, että joku iltakävelyllä ajattelee ohikiitävän hetken ajan jotakin blogikirjoitusta ja hymähtää sille äänettömästi. Vaikka se olisi kyllä kivempaa, jos tästä saisi todella paljon rahaa. Ja siksi meidän pitäisi liittyä Natoon.
1. Meidän tulisi liittyä Natoon, koska Natolla on yhä enemmän valtaa, ja mikäli emme ole sen jäseniä, meillä ei ole sananvaltaa sen sisäisiin asioihin. Jep, EU:n kohdallahan viimeistään tuli selväksi, että joukkoon liittymällä sitä valtaa aivan helvetisti saa.
2. Suomi voisi lähettää edustajansa lähivuosina starttaavaan Nato-Big Brotheriin. Joo, se ei ehkä kuulosta paljolta, mutta jos Suomen iltapäivälehdet voi täyttää millä tahansa muulla kuin Suomen Big Brotherilla, olisivat asiat paljon paremmin.
3. Venäjän sotatankit vyöryvät parasta aikaa Natoon pyrkivän Georgian vehreiden niittyjen halki tuhoten tieltään kaiken. Eikö tämä nyt vittu alkeellisimmallakin logiikalla tarkoita just sitä, että Suomen pitää nopeasti liittyä Natoon, ennen kuin se hullu Venäjä hyökkää tännekin? Jätkät?
4. Kert Alexander Stubb sanoo niin - hänen mukaansa jäsenyys olisi "luonteva osa Suomen integroitumista Eurooppaan". Tämä väite on totta, mikä on toisaalta melko hienoa, koska kun Eurooppa käytännössä alkaa tarkoittaa samaa kuin Nato ja Nato on yhtä kuin Yhdysvallat, bensan hinta alenee ehkä vihdoin täälläkin. Ja kuka voi sanoa käveleskelevänsä mieluummin suomalaisella lasinsiruja täynnä olevalla kylmällä hiekkarannalla, kun vaihtoehtona on Kalifornian rantabulevardit? Silikonirintoja, silikonirintoja kaikkialla! Tulkaa syliin! Myös siroja thaityttöjä olisi kiva joskus vähän kouluttaa ja piiskata ja purkaa yläasteaikaisia patoumia kun tytöt eivät "just nyt ole valmiita" mutta rinnakkaisluokan jääkiekkoilija kyllä kelpaa vittu kaikki naiset on huor-- Hei, telkkarista tulee Frendit!
5. Nato ei ole ainoastaan sotilaallinen liittouma, vaan tarjoaa myös paljon apua mm. humanitaaristen kriisien ratkaisemisessa. Käytännössä tämä tosin tapahtuu siten, että Naton pommikoneet ja vedenalaiset lentävät paikalle ja tappavat kaikki. (Ns. "Piu, olet kuollut!" -strategia.)
6. Romaniakin on Nato-maa, ja kas kummaa - Nokian Bocchumin tehdas siirtyi juuri Saksasta Romaniaan. Toisaalta Saksakin on Nato-maa. Mitä täällä oikein tapahtuu, siskot?
7. Jos unohdamme tämänhetkiset tapahtumat ja suuntaamme katseemme kohti tulevaa, näemme seuraavanlaisen skenaarion: Centaurit ovat juuri ottaneet avoimen kontaktin Maan asukkaisiin, ja olemme oppineet käyttämään hyppyportaaleja, joiden läpi pääsee hyperavaruuteen ja voi siten siirtyä silmänräpäyksessä valovuosien päähän tai jotain. No, Nato ei liity sen kummemmin tähän, mutta tämä oli silloin pienempänä melko siisti juttu, kun Babylon 5 tuli telkkarista.
8. Suomen armeijassa ollaan siirrytty käyttämään samoja käsimerkkejä joita Nato-joukot käyttävät - kuten PA varmasti on siellä armeijassa ollessaan huomannut. Hahhahhah. Ahhahaaaahhhaaah... Niin, siis, että olisihan se kiva että niihin merkkeihin siirtymisellä olisi niin kuin joku pointti.
9. Ja kun armeijasta tuli puhe, saataisiinpa vihdoin sotaan joutuessamme värvätyksi sivarit, nuo luomakunnan kunnottomat hylkiöt, sotaväkeen. Aiemmin siviilipalveluksen takia lapsenlapsensa perinnöttömäksi tehneet isovanhemmat pyörtäisivät päätöksensä, nuoriso saisi lisää käyttörahaa ja kananugetit voitaisiin myydä puoleen hintaan koska niitä ostettaisiin niin paljon.
10. Kun kaikkien Nato-maiden läpinäkyvät liput laittaa päällekkäin, saadaan kivan näköinen värien sekasotku. Jos siihen lisättäisiin vielä hieman sinistä ja valkoista, se muuttuisi hieman - sitä ei välttämästi edes huomaisi paljaalla silmällä, mutta kuitenkin. Ja mitä muuta elämässä lopulta on? Parhaimmillaankin ihminen voi vaikuttaa maailmaan vain näkymättömän vähän. Ehkä on turha edes yrittää tehdä mitään. Toisaalta blogia kirjoittaessa on aina olemassa edes se häviävän pieni mahdollisuus, että joku iltakävelyllä ajattelee ohikiitävän hetken ajan jotakin blogikirjoitusta ja hymähtää sille äänettömästi. Vaikka se olisi kyllä kivempaa, jos tästä saisi todella paljon rahaa. Ja siksi meidän pitäisi liittyä Natoon.
sunnuntai, elokuu 17, 2008
Sotaturistina Georgiassa
Siinä minä olin, lekottelemassa kylpyammeessani kumiankkojen ja erään harvinaisen tylsän tapahtumaketjun seurauksena myös elävien ankkojen seassa, kun päähäni pälkähti oiva ajatus: minähän lähden sotaturistiksi Georgiaan!
Idea oli kieltämättä hautunut päässäni jo hieman pidempään. Kirjoitin joitakin päiviä sitten Krapulablogiin aika hauskan kirjoituksen Georgian aseellisesta konfliktista, mutta teksti karkasi jatkuvasti käsittelemään sementinsekoituskoneita ja pehmenneitä erektioita. Mitä voin sanoa, se ei ollut parhaita päiviäni. Julkaisen sen ehkä joskus, jos joku poistaa esimerkiksi Facebook-tunnuksensa ja internetissä vapautuu hieman tilaa.
Luin myös pari päivää sitten lehdestä, että Suomen kansallisteatterissa syksyn aikana saa ensi-iltansa Laura Ruohosen ohjaama Sotaturistit - farssi joka kertoo siitä, kuinka elokuussa 1854 Tukholmasta lähti viisi höyryristeilijällistä ruotsalaisia hurvittelijoita sotaturisteiksi Suomeen katsomaan, kuinka pommi tippuu. Matkaan sisältyi myös mahdollisuus ruokkia sotavankeja. Jumalauta, miten siistiä! Jo silloin mietin, miksei tätä samaa voisi tehdä myös aseellisen konfliktin repimässä Georgiassa.
Lienee turha mainita, kuinka innoissani tästä kaikesta olin. Sotaturistina Georgiassa voisin vihdoin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni: Ottaa havaijipaitaan, bermudashortseihin ja flip-flopeihin pukeutuneena nauraen valokuvia siitä, kun viattomat juuri kaiken menettäneet ihmiset kaivautuvat kärsivinä ulos kotiensa raunioista. Raahaten perässään kuolleita aviopuolisoitaan.
Kuivasin itseni, palmikoin partani ja kulmakarvani ja aloin soitella ystäviäni läpi. Jo kymmenen minuutin kuluttua olin myynyt idean kolmelle läheisimmälle ystävälleni, jotka kaikki paloivat halusta lähteä kanssani sotaturistiksi Georgiaan. Lisäksi koko loppupäivän ajan minulle soitteli lukuisia täysin tuntemattomia ihmisiä, jotka olivat jostain kuulleet, että aion lähteä, ja pyysivät minulta tuliaisiksi georgialaislapsen pääkalloa. Lupasin harkita asiaa.
Lentokoneessa tunnelma oli vapautunut ja höveli. Tässä sitä ollaan, matkalla Georgiaan! Kohti gruusialaisen keittiön ihmeitä, kohti diabolisten sotakoneiden kalsketta, kohti usvasta pilkottavia veren tahrimia alppiniittyjä! Lentoemo, lisää snapseja!
Tbilisin lentokentälle saavuttuamme keräsin seurueemme lentokentän reunalle ja päätin pitää taksia odotellessamme ystävilleni pienen puhuttelun: "Okei, tiikerit, Georgiassa ollessaan täytyy pitää mielessä kaksi asiaa. Toinen on Georgian historia aina Kolkhiksen ajoista Samettivallankumoukseen."
"Kolk..? Samettivall..?" kyselivät ystäväni, mutta viitoin napakasti heitä vaikenemaan.
"Ja toinen on se, että... Me olemme Georgiassa, joten housut pois!" rääkäisin nauruun purskahtaen ja revin pois kalliit silkkihousuni. Ystäväni matkivat nauraen minua, ja kohta istuimme kaikki ahtaassa taksissa vierekkäin ilman housuja. Neuvottelin taksikuskin kanssa pikaisesti georgiaksi ja päädyimme siihen, että meidän kannattaisi suunnata johonkin mukavaan pikku majataloon vaikkapa Hetagurovon kylään, jossa ainakin jossain vaiheessa lehtitietojen mukaan taisteltiin.
Majoituimme Hetagurovossa idylliseen kaksikerroksiseen vanhaan kestikievariin, jota emännöi turpea, mutta ystävällinen gruusialaisfrouva. Tai ainakin oletimme hänen olevan ystävällinen - emme nimittäin saaneet hänen puheestaan mitään selvää, koska Venäjän joukot olivat ampuneet hänen suunsa irti. Repesimme raikuvaan nauruun aina hänen puhuessaan, mikä tuntui loukkaavan häntä jotenkin. "Teidän maanne tarvitsee turismia tänä vaikeana aikana", tuhisin vihaisena.
Ja se itse sota... Voi, kuinka hienoa se olikaan. Tehän tiedätte, miltä tuntuu, kun lukee verkkolehdistä tällaisesta alati muuttuvasta kriisistä ja odottaa, toivoo uusia päivityksiä yhä kauheammista ja kauheammista asioista? No, ajatelkaapa, miltä tuntuisi nähdä se kaikki suorana paikan päällä! Se on aivan saatanan hienoa! Arvokkaan hitaasti etenevä kolisevien panssarivaunujen kolonna, tasaisessa rytmissä marssivat jalkaväkipataljoonat, kolossaalinen sotanorsukomppania... Heilutimme Venäjän, Etelä-Abhasian ja Georgian lippuja ja lauloimme kannustuslauluja kuin jalkapallopeleissä.
Kohta kuitenkin kyllästyimme sotaan ja menimme takaisin majataloomme syömään ja pelaamaan lautapelejä. Jonkin ajan kuluttua seuraamme liittyi pari sodan runtelemaa georgialaista maanviljelijää; toiselta puuttui käsi, toinen huudahteli pakonomaisesti lauseidensa välissä Phil Collinsin kappaleiden nimiä.
Aloimme keskustella georgiaanien kanssa georgiaksi. Päällimmäisenä mieltämme kalvoi epätieto siitä, mistä tässä konfliktissa oikein on kysymys. Georgia haluaisi kukistaa kapinallisena pitämänsä Etelä-Abhasian maakunnan, joka tahtoisi itsenäistyä, koska Venäjä tahtoisi niin, vaikka Yhdysvallat eivät tahdo? Mitä vittua tässä maassa oikein tapahtuu, amigot? Kun Suomi on sodassa, on osapuolina aina vain kaksi maata, joista toinen on absoluuttisen paha ja toinen on Suomi. Paitsi sisällissodassa... Niin, ja kreivisodassa... Ja pitkässä vihassa. Mutta muuten Suomen sodat ovat aina hyvin selkeitä. Tällaiset itäblokin pikku kahinat ovat häiritseviä, koska ei tiedä, ketä oikein pitäisi kannustaa. Kenen puolesta lyödä vetoa, serkut?
Georgialaiset kohauttelivat vaivaantuneina olkapäitään ja tuijottelivat rispaantuneita kenkiään. Päätimme armahtaa heidät kyselyidemme piinasta - eiväthän he voineet mitään sille, ettei heidän maansa osannut järjestää selkeitä sotia. Aloimme pelata Trivial Pursuitia ja loppuillasta tuli erittäin hauska. Yön saapuessa miehet lähtivät takaisin raunioasuntoihinsa, mutta antoivat meille vielä jäähyväislahjaksi sodassa surmansa saaneiden georgialaisvauvojen päitä. Me annoimme heille Sisu-pastilleja ja ruisleipää, ja erosimme ystävinä.
Seuraava päivä valkeni kauniin kuulaana. Heräsimme aikaisin herkulliseen aamiaisen tuoksuun: vasikkaa tomaattikastikkeessa, herkullisia lihalla täytettyjä taikinanyyttejä, kukkoa saksanpähkinäkastikkeessa, lukuisia eri viinejä, vodkaa... Keisarillista aamiaista kylläisinä lopetellessamme taivaalta alkoi kuulua matalaa jyrinää, ja hetken kuluttua pommikoneet pudottivat majatalomme päälle lukuisia pommeja, joista jokainen tappoi meidät uudestaan ja uudestaan, kunnes lopulta kuolimme. Niin elämämme päättyi - ikävä kyllä paljon ennen sitä kohtaa tässä postauksessa, jossa alettaisiin pikkuhiljaa päästä tarinan pointtiin, tai edes niihin hauskoihin kohtiin. Krapulablogi saattaa siirtyä nyt pienelle tauolle. Latailen hieman akkujani, palaan kun palaan.
Idea oli kieltämättä hautunut päässäni jo hieman pidempään. Kirjoitin joitakin päiviä sitten Krapulablogiin aika hauskan kirjoituksen Georgian aseellisesta konfliktista, mutta teksti karkasi jatkuvasti käsittelemään sementinsekoituskoneita ja pehmenneitä erektioita. Mitä voin sanoa, se ei ollut parhaita päiviäni. Julkaisen sen ehkä joskus, jos joku poistaa esimerkiksi Facebook-tunnuksensa ja internetissä vapautuu hieman tilaa.
Luin myös pari päivää sitten lehdestä, että Suomen kansallisteatterissa syksyn aikana saa ensi-iltansa Laura Ruohosen ohjaama Sotaturistit - farssi joka kertoo siitä, kuinka elokuussa 1854 Tukholmasta lähti viisi höyryristeilijällistä ruotsalaisia hurvittelijoita sotaturisteiksi Suomeen katsomaan, kuinka pommi tippuu. Matkaan sisältyi myös mahdollisuus ruokkia sotavankeja. Jumalauta, miten siistiä! Jo silloin mietin, miksei tätä samaa voisi tehdä myös aseellisen konfliktin repimässä Georgiassa.
Lienee turha mainita, kuinka innoissani tästä kaikesta olin. Sotaturistina Georgiassa voisin vihdoin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni: Ottaa havaijipaitaan, bermudashortseihin ja flip-flopeihin pukeutuneena nauraen valokuvia siitä, kun viattomat juuri kaiken menettäneet ihmiset kaivautuvat kärsivinä ulos kotiensa raunioista. Raahaten perässään kuolleita aviopuolisoitaan.
Kuivasin itseni, palmikoin partani ja kulmakarvani ja aloin soitella ystäviäni läpi. Jo kymmenen minuutin kuluttua olin myynyt idean kolmelle läheisimmälle ystävälleni, jotka kaikki paloivat halusta lähteä kanssani sotaturistiksi Georgiaan. Lisäksi koko loppupäivän ajan minulle soitteli lukuisia täysin tuntemattomia ihmisiä, jotka olivat jostain kuulleet, että aion lähteä, ja pyysivät minulta tuliaisiksi georgialaislapsen pääkalloa. Lupasin harkita asiaa.
Lentokoneessa tunnelma oli vapautunut ja höveli. Tässä sitä ollaan, matkalla Georgiaan! Kohti gruusialaisen keittiön ihmeitä, kohti diabolisten sotakoneiden kalsketta, kohti usvasta pilkottavia veren tahrimia alppiniittyjä! Lentoemo, lisää snapseja!
Tbilisin lentokentälle saavuttuamme keräsin seurueemme lentokentän reunalle ja päätin pitää taksia odotellessamme ystävilleni pienen puhuttelun: "Okei, tiikerit, Georgiassa ollessaan täytyy pitää mielessä kaksi asiaa. Toinen on Georgian historia aina Kolkhiksen ajoista Samettivallankumoukseen."
"Kolk..? Samettivall..?" kyselivät ystäväni, mutta viitoin napakasti heitä vaikenemaan.
"Ja toinen on se, että... Me olemme Georgiassa, joten housut pois!" rääkäisin nauruun purskahtaen ja revin pois kalliit silkkihousuni. Ystäväni matkivat nauraen minua, ja kohta istuimme kaikki ahtaassa taksissa vierekkäin ilman housuja. Neuvottelin taksikuskin kanssa pikaisesti georgiaksi ja päädyimme siihen, että meidän kannattaisi suunnata johonkin mukavaan pikku majataloon vaikkapa Hetagurovon kylään, jossa ainakin jossain vaiheessa lehtitietojen mukaan taisteltiin.
Majoituimme Hetagurovossa idylliseen kaksikerroksiseen vanhaan kestikievariin, jota emännöi turpea, mutta ystävällinen gruusialaisfrouva. Tai ainakin oletimme hänen olevan ystävällinen - emme nimittäin saaneet hänen puheestaan mitään selvää, koska Venäjän joukot olivat ampuneet hänen suunsa irti. Repesimme raikuvaan nauruun aina hänen puhuessaan, mikä tuntui loukkaavan häntä jotenkin. "Teidän maanne tarvitsee turismia tänä vaikeana aikana", tuhisin vihaisena.
Ja se itse sota... Voi, kuinka hienoa se olikaan. Tehän tiedätte, miltä tuntuu, kun lukee verkkolehdistä tällaisesta alati muuttuvasta kriisistä ja odottaa, toivoo uusia päivityksiä yhä kauheammista ja kauheammista asioista? No, ajatelkaapa, miltä tuntuisi nähdä se kaikki suorana paikan päällä! Se on aivan saatanan hienoa! Arvokkaan hitaasti etenevä kolisevien panssarivaunujen kolonna, tasaisessa rytmissä marssivat jalkaväkipataljoonat, kolossaalinen sotanorsukomppania... Heilutimme Venäjän, Etelä-Abhasian ja Georgian lippuja ja lauloimme kannustuslauluja kuin jalkapallopeleissä.
Kohta kuitenkin kyllästyimme sotaan ja menimme takaisin majataloomme syömään ja pelaamaan lautapelejä. Jonkin ajan kuluttua seuraamme liittyi pari sodan runtelemaa georgialaista maanviljelijää; toiselta puuttui käsi, toinen huudahteli pakonomaisesti lauseidensa välissä Phil Collinsin kappaleiden nimiä.
Aloimme keskustella georgiaanien kanssa georgiaksi. Päällimmäisenä mieltämme kalvoi epätieto siitä, mistä tässä konfliktissa oikein on kysymys. Georgia haluaisi kukistaa kapinallisena pitämänsä Etelä-Abhasian maakunnan, joka tahtoisi itsenäistyä, koska Venäjä tahtoisi niin, vaikka Yhdysvallat eivät tahdo? Mitä vittua tässä maassa oikein tapahtuu, amigot? Kun Suomi on sodassa, on osapuolina aina vain kaksi maata, joista toinen on absoluuttisen paha ja toinen on Suomi. Paitsi sisällissodassa... Niin, ja kreivisodassa... Ja pitkässä vihassa. Mutta muuten Suomen sodat ovat aina hyvin selkeitä. Tällaiset itäblokin pikku kahinat ovat häiritseviä, koska ei tiedä, ketä oikein pitäisi kannustaa. Kenen puolesta lyödä vetoa, serkut?
Georgialaiset kohauttelivat vaivaantuneina olkapäitään ja tuijottelivat rispaantuneita kenkiään. Päätimme armahtaa heidät kyselyidemme piinasta - eiväthän he voineet mitään sille, ettei heidän maansa osannut järjestää selkeitä sotia. Aloimme pelata Trivial Pursuitia ja loppuillasta tuli erittäin hauska. Yön saapuessa miehet lähtivät takaisin raunioasuntoihinsa, mutta antoivat meille vielä jäähyväislahjaksi sodassa surmansa saaneiden georgialaisvauvojen päitä. Me annoimme heille Sisu-pastilleja ja ruisleipää, ja erosimme ystävinä.
Seuraava päivä valkeni kauniin kuulaana. Heräsimme aikaisin herkulliseen aamiaisen tuoksuun: vasikkaa tomaattikastikkeessa, herkullisia lihalla täytettyjä taikinanyyttejä, kukkoa saksanpähkinäkastikkeessa, lukuisia eri viinejä, vodkaa... Keisarillista aamiaista kylläisinä lopetellessamme taivaalta alkoi kuulua matalaa jyrinää, ja hetken kuluttua pommikoneet pudottivat majatalomme päälle lukuisia pommeja, joista jokainen tappoi meidät uudestaan ja uudestaan, kunnes lopulta kuolimme. Niin elämämme päättyi - ikävä kyllä paljon ennen sitä kohtaa tässä postauksessa, jossa alettaisiin pikkuhiljaa päästä tarinan pointtiin, tai edes niihin hauskoihin kohtiin. Krapulablogi saattaa siirtyä nyt pienelle tauolle. Latailen hieman akkujani, palaan kun palaan.
torstai, heinäkuu 17, 2008
Ehyt raportti viime päivien kulusta
Terveisiä kesälomalta! Näin vielä hieman herkistyneessä mielentilassa tekee hyvää riisua lei-seppele kaulasta, orjantappurakruunu päästä, varaaninnahkabootsit jalasta ja istua kotisohvalle alas summailemaan kesäloman saldoa pelkkä sataman orjien lannevaate ylläni.
Koska minä olen aina ollut liikkuvainen (ja huonosti koulutettu) luonne, olen aiemmin vaihtanut työpaikkaa niin tiheään, että palkalliset lomat ovat olleet vain muutaman päivän mittaisia ryyppyputkia, joiden jälkeen odottaa jälleen raskas paluu takaisin koliikkiin kuolleiden sylilasten hautoja kaivamaan. Nyt olen kuin epähuomiossa viihtynyt tämänhetkisen kultaisen, timantein koristellun sorvini ääressä sen verran pitkään, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni saanut viettää kokonaisen kuukauden mittaisen palkallisen rännin. Ja mikäs sen mukavampaa!
Vaikka lomaa on jäljellä vielä reilu viikko, lienee kuitenkin jo parempi alkaa pikku hiljaa siirtyä arkisempaan rytmiin, jotta töihinpaluu ei loman loputtua tuntuisi niin raskaalta. Ei enää useita päiviä kestäviä bakkanaaleja salaperäisissä puutarhoissa, joissa pianoa soittaa hammasrataspäinen pönäkkä strutsi... Ei aamuyöhön jatkuvia kiivaita väittelyitä maailmankaikkeuden luonteesta ruutukauluspaitaisten, puhevikaisten apukouluystävieni kanssa... Ja ennen kaikkea, ei enää sitä heti herätessä alkavaa keskikaljan lipitys... Hups, teksti ei oikein kulje... (Olutpullon avaamisesta syntyvä ääni.)
(Panimoravintola Kouluun siirtymisestä syntyvä ääni.)
(Kuuden päivän kulumisesta syntyvä ääni.)
Niin, siinä minä olin, kotonani kirjoittamassa salaiseen päiväkirjaani siitä, miten aion viettää loput lomastani kotona itseäni rauhoitellen.
Hetken mielijohteesta päätin lähteä Helsinkiin. Kukapa tietää - ehkä tapaisin Helsingin yössä Harmaan hatun, kervån, mitvitin tai jonkin muotibloggaajan. Joisimme pirtelöä toistemme vatsoilta, läiskisimme toverillisesti toistemme selkiä ja haukkuisimme muita bloggaajia. Oloni oli pirteä ja iloinen. Jonkin ajan kuluttua tästä huomasin olevani Tampereella ravintola Doriksessa, jossa huhujen mukaan kieleni oli lukuisten tamperelaisbloggaajien kurkuissa.
Herättyäni joskus loppuviikosta yksin Joonaksen ja Suvin kotoa päätin toteuttaa alkuperäisen suunnitelmani ja lähteä Helsinkiin. Kukapa tietää - ehkä tapaisin Helsingin yössä Harmaan hatun, kervån, mitvitin tai jonkin muotibloggaajan. Joisimme pirtelöä toistemme seliltä, läiskisimme toverillisesti toistemme vatsoja ja kehuisimme muita bloggaajia. Oloni oli väsynyt, mutta odottava.
Muistikuvat Helsingistä ovat hatarat, mutta käsittääkseni kieleni oli ollut lukuisten helsinkiläisten kurkuissa. Eilen illalla Helsingistä takaisin Turkuun palattuani suuntasin suoraan ravintola Uuteen Apteekkiin, josta päätin hetken mielijohteesta lähteä Tampereelle. Tai esimerkiksi Helsinkiin. Voimani ehtyivät kuitenkin kesken tämän suorittajaltaan liikaa vaativan ajatusprosessin, jolloin tilasin taksin, ajoin kotiini ja nukuin 17 tuntia yhteen putkeen.
Nyt istun olohuoneeni sohvalla varaaninnahkakruunu päässäni, orjantappurasandaalit jalassa ja summailen kesälomani saldoa pelkkä varakkaiden kauppiaiden tunika ylläni. Viime päiviä muistellessani olen itse asiassa melko tyytyväinen siihen, että palaan takaisin ansiotyöhöni kaivamaan hautoja ruttoon kuolleille sylilapsille jo parin päivän kuluttua. Viimeiset vapaat hetkeni aion käyttää rauhanomaiseen sieluni paranteluun, lepäämiseen ja loman aikana missaamieni blogipostausten lukemiseen. Ja sitt... Äh, teksti ei oikein kulje... (Olutpullon avaamisesta syntyvä ääni.)
Koska minä olen aina ollut liikkuvainen (ja huonosti koulutettu) luonne, olen aiemmin vaihtanut työpaikkaa niin tiheään, että palkalliset lomat ovat olleet vain muutaman päivän mittaisia ryyppyputkia, joiden jälkeen odottaa jälleen raskas paluu takaisin koliikkiin kuolleiden sylilasten hautoja kaivamaan. Nyt olen kuin epähuomiossa viihtynyt tämänhetkisen kultaisen, timantein koristellun sorvini ääressä sen verran pitkään, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni saanut viettää kokonaisen kuukauden mittaisen palkallisen rännin. Ja mikäs sen mukavampaa!
Vaikka lomaa on jäljellä vielä reilu viikko, lienee kuitenkin jo parempi alkaa pikku hiljaa siirtyä arkisempaan rytmiin, jotta töihinpaluu ei loman loputtua tuntuisi niin raskaalta. Ei enää useita päiviä kestäviä bakkanaaleja salaperäisissä puutarhoissa, joissa pianoa soittaa hammasrataspäinen pönäkkä strutsi... Ei aamuyöhön jatkuvia kiivaita väittelyitä maailmankaikkeuden luonteesta ruutukauluspaitaisten, puhevikaisten apukouluystävieni kanssa... Ja ennen kaikkea, ei enää sitä heti herätessä alkavaa keskikaljan lipitys... Hups, teksti ei oikein kulje... (Olutpullon avaamisesta syntyvä ääni.)
(Panimoravintola Kouluun siirtymisestä syntyvä ääni.)
(Kuuden päivän kulumisesta syntyvä ääni.)
Niin, siinä minä olin, kotonani kirjoittamassa salaiseen päiväkirjaani siitä, miten aion viettää loput lomastani kotona itseäni rauhoitellen.
Hetken mielijohteesta päätin lähteä Helsinkiin. Kukapa tietää - ehkä tapaisin Helsingin yössä Harmaan hatun, kervån, mitvitin tai jonkin muotibloggaajan. Joisimme pirtelöä toistemme vatsoilta, läiskisimme toverillisesti toistemme selkiä ja haukkuisimme muita bloggaajia. Oloni oli pirteä ja iloinen. Jonkin ajan kuluttua tästä huomasin olevani Tampereella ravintola Doriksessa, jossa huhujen mukaan kieleni oli lukuisten tamperelaisbloggaajien kurkuissa.
Herättyäni joskus loppuviikosta yksin Joonaksen ja Suvin kotoa päätin toteuttaa alkuperäisen suunnitelmani ja lähteä Helsinkiin. Kukapa tietää - ehkä tapaisin Helsingin yössä Harmaan hatun, kervån, mitvitin tai jonkin muotibloggaajan. Joisimme pirtelöä toistemme seliltä, läiskisimme toverillisesti toistemme vatsoja ja kehuisimme muita bloggaajia. Oloni oli väsynyt, mutta odottava.
Muistikuvat Helsingistä ovat hatarat, mutta käsittääkseni kieleni oli ollut lukuisten helsinkiläisten kurkuissa. Eilen illalla Helsingistä takaisin Turkuun palattuani suuntasin suoraan ravintola Uuteen Apteekkiin, josta päätin hetken mielijohteesta lähteä Tampereelle. Tai esimerkiksi Helsinkiin. Voimani ehtyivät kuitenkin kesken tämän suorittajaltaan liikaa vaativan ajatusprosessin, jolloin tilasin taksin, ajoin kotiini ja nukuin 17 tuntia yhteen putkeen.
Nyt istun olohuoneeni sohvalla varaaninnahkakruunu päässäni, orjantappurasandaalit jalassa ja summailen kesälomani saldoa pelkkä varakkaiden kauppiaiden tunika ylläni. Viime päiviä muistellessani olen itse asiassa melko tyytyväinen siihen, että palaan takaisin ansiotyöhöni kaivamaan hautoja ruttoon kuolleille sylilapsille jo parin päivän kuluttua. Viimeiset vapaat hetkeni aion käyttää rauhanomaiseen sieluni paranteluun, lepäämiseen ja loman aikana missaamieni blogipostausten lukemiseen. Ja sitt... Äh, teksti ei oikein kulje... (Olutpullon avaamisesta syntyvä ääni.)
sunnuntai, heinäkuu 06, 2008
Rönsyilevä raportti Ruisrock-festivaalin kulusta
Perjantai
Ei lippua, mutta Iltalehden mukaan ihan hyvä meininki.
Lauantai
Päivän lähes ainoa muistikuva on se, kun eräs Saara soittaa kervålle, joka on kyseisellä festivaalilla, muttei suostu tulemaan paikalle. Jep, kervå, siinä meni ainutlaatuinen tilaisuus tatuoittaa vasempaan pakaraan omakätinen nimikirjoitukseni. Nyt sä tapat its
Sunnuntai
Nyt mä tapan its
keskiviikko, kesäkuu 18, 2008
Hieman huumoria
Krapulablogi jää juhannuksen kunniaksi kesätauolle. Yritän ladata hieman akkujani, palaan kun palaan.
Krapulablogi palaa normaaliin, viime kuukausilta tuttuun päivitystahtiinsa taas loman jälkeen.
Krapulablogi palaa normaaliin, viime kuukausilta tuttuun päivitystahtiinsa taas loman jälkeen.
tiistai, huhtikuu 29, 2008
Tiskaavan miehen satunnaisia ajatuksia
On kummallista, miten tiskivuori muodostuu tiskipöydälle aina uudestaan, vaikka joka tiskauskerran jälkeen sitä sopii häiriintyneistä sivupersoonistaan terveimmän kanssa, että jatkossa sitten tiskataan astiat heti käytön jälkeen tai viimeistään vielä samana päivänä...
Oho, aika hyvä läppä tiskata öljyinen lautanen ensimmäisenä... Nyt kaikista muista astioista tulee öljyisiä, mikä toisaalta saa ne kiiltämään, mikä ehkä saa vieraat luulemaan, että ne olisivat puhtaita...
Hassua, mutta niin paljon kuin tiskaamista vihaankin, usein tiskatessa sitä tuntee olonsa yllättävän onnelliseksi... Saisikohan tästä jonkinlaisen iskurepliikin? Ehkä jossakin humanistien bileissä voisi natsata, kun äkkiarvaamatta kertoisi värisevällä äänellä olevansa onnellisimmillaan tiskatessaan kymmenen aikaan illalla, sivukorvalla Sueden Coming up -levyä kuunnellen, sivukädellä masturboidÄh
Jokin tuossa Itävallan insesti-isä-isoisässä epäilyttää, mutten keksi mikä hänessä minua vaivaa... Ehkä nuo viikset? Todella, todella mauttomat... Vai johtuisiko se jostakin, mitä hän on tehnyt... En kykene tarttumaan ajatuksiin, perhosia...
Mutta äärettömän surullinen juttu, kerta kaikkiaan... Eikä tällaista oikein saa poispyyhittyä edes sillä, että ajattelee kaikkia vähintään neljä kertaa päivässä nälkään kuolevia ja muuten kärsiviä lapsia - eihän heidän kärsimyksensä, olkoonkin vain laajempi ongelma, auta Itävallan tapauksessa mitenkään... Kärsimyksen määrä maailmassa on rajaton - mutta vastapainona niin on myös rakkauden. Anteeksi, sanoinko rakkauden? Tarkoitin pekonikääretorttujen. Kärsimyksen ja pekonikääretorttujen määrä maailmassa on rajaton...
Viehättävää, miten tällaista pinttynyttä tomaattijuustokastike-lautasta hinkatessa sameassa vedessä näkyy vain äkkinäisiä tomaattikastikepurkauksia, jotka kieppuvat lavuaarin keskivaiheilla hetken laskeutuen lopulta pohjaan, kuin harppuunan kylkeensä saanut ja kuollut sukeltaja... Pieniä lavuaarissani polskuttelevia harppuunakylkisiä sukeltajia...
Missä vaiheessa Matti Vanhanen muuttui vastenmielisestä ahdaskatseisesta poliitikosta tuoksi surullisenhupaisaksi ihmishaaskaksi, joka ei vieläkään tunnu tajuavan, miten kaikki muut hänelle nauravat - ja mikä hälyttävintä, tekikö hän sen tahallaan..?
Jos saisin valita lasagnevuoan, tomaattisoseisen kattilan ja Cate Blanchettin väliltä, tiskaisin mieluiten Cate Blanch... Hetkinen, eihän tuo tarkoita mitään...
Jani näyttäisi taas kirjoittavan blogiaan... Hänen kommenttilaatikossaan käyty keskustelu blogidzhafuckstanin menneistä ajoista kirvoitti mieleeni muiston siitä, kun entinen blogini oli silloisen Pinserin listan, nykyisen Blogilistan kärkituntumassa... Tai ainakin kolmenkympin hujakoilla... Eikö muuten olekin aika hassua, että tämä tapahtui juuri silloin, kun silloinen Sellisti, nykyinen Harmaa hattu kirjoitti blogiini muutaman postauksen..?
Halloumijuustoa... Se on niin hyvää, että se ei edes sotke lautasia...
Korkein oikeus on määrännyt, ettei varusmiehiä saisi laskea väsyneinä lomille... Eikö tästä koidu puolustusvoimille kohtuuttomasti vaivaa ja kustannuksia, kun heidän on nyt palkattava lisää henkilökuntaa pitämään huolta siitä, etteivät varusmiehet pelaa edellisenä päivänä kasarmilla koko yötä GTA IV -pleikkaripeliä sipsejä ja karkkia mässyttäen..? No jaa, ehkä meillä ei ole varaa valittaa mistään niin pitkään, kun asenneilmastomme on niin hyvä, että kaikkia hyödyttävään siviilipalvelukseen menijöitä katsotaan kieroon... Vanhusten vaippoja vaihtelevat laiskat vastuunpakoilijat...
Rakkaus on hieman kuin tiskiaine - kun sitä ruiskuttaa kuuman veden joukkoon ja harjaa vedessä sen jälkeen tiskejä, ne puhdistuvat... Hmm, taidan puhua tiskiaineesta, enkä rakkaudesta...
Minä olen liian nuori tietämään tiskiaineesta mitään... Mutta toisaalta erektioni on kuin 75-vuotiaalla...
Oho, aika hyvä läppä tiskata öljyinen lautanen ensimmäisenä... Nyt kaikista muista astioista tulee öljyisiä, mikä toisaalta saa ne kiiltämään, mikä ehkä saa vieraat luulemaan, että ne olisivat puhtaita...
Hassua, mutta niin paljon kuin tiskaamista vihaankin, usein tiskatessa sitä tuntee olonsa yllättävän onnelliseksi... Saisikohan tästä jonkinlaisen iskurepliikin? Ehkä jossakin humanistien bileissä voisi natsata, kun äkkiarvaamatta kertoisi värisevällä äänellä olevansa onnellisimmillaan tiskatessaan kymmenen aikaan illalla, sivukorvalla Sueden Coming up -levyä kuunnellen, sivukädellä masturboidÄh
Jokin tuossa Itävallan insesti-isä-isoisässä epäilyttää, mutten keksi mikä hänessä minua vaivaa... Ehkä nuo viikset? Todella, todella mauttomat... Vai johtuisiko se jostakin, mitä hän on tehnyt... En kykene tarttumaan ajatuksiin, perhosia...
Mutta äärettömän surullinen juttu, kerta kaikkiaan... Eikä tällaista oikein saa poispyyhittyä edes sillä, että ajattelee kaikkia vähintään neljä kertaa päivässä nälkään kuolevia ja muuten kärsiviä lapsia - eihän heidän kärsimyksensä, olkoonkin vain laajempi ongelma, auta Itävallan tapauksessa mitenkään... Kärsimyksen määrä maailmassa on rajaton - mutta vastapainona niin on myös rakkauden. Anteeksi, sanoinko rakkauden? Tarkoitin pekonikääretorttujen. Kärsimyksen ja pekonikääretorttujen määrä maailmassa on rajaton...
Viehättävää, miten tällaista pinttynyttä tomaattijuustokastike-lautasta hinkatessa sameassa vedessä näkyy vain äkkinäisiä tomaattikastikepurkauksia, jotka kieppuvat lavuaarin keskivaiheilla hetken laskeutuen lopulta pohjaan, kuin harppuunan kylkeensä saanut ja kuollut sukeltaja... Pieniä lavuaarissani polskuttelevia harppuunakylkisiä sukeltajia...
Missä vaiheessa Matti Vanhanen muuttui vastenmielisestä ahdaskatseisesta poliitikosta tuoksi surullisenhupaisaksi ihmishaaskaksi, joka ei vieläkään tunnu tajuavan, miten kaikki muut hänelle nauravat - ja mikä hälyttävintä, tekikö hän sen tahallaan..?
Jos saisin valita lasagnevuoan, tomaattisoseisen kattilan ja Cate Blanchettin väliltä, tiskaisin mieluiten Cate Blanch... Hetkinen, eihän tuo tarkoita mitään...
Jani näyttäisi taas kirjoittavan blogiaan... Hänen kommenttilaatikossaan käyty keskustelu blogidzhafuckstanin menneistä ajoista kirvoitti mieleeni muiston siitä, kun entinen blogini oli silloisen Pinserin listan, nykyisen Blogilistan kärkituntumassa... Tai ainakin kolmenkympin hujakoilla... Eikö muuten olekin aika hassua, että tämä tapahtui juuri silloin, kun silloinen Sellisti, nykyinen Harmaa hattu kirjoitti blogiini muutaman postauksen..?
Halloumijuustoa... Se on niin hyvää, että se ei edes sotke lautasia...
Korkein oikeus on määrännyt, ettei varusmiehiä saisi laskea väsyneinä lomille... Eikö tästä koidu puolustusvoimille kohtuuttomasti vaivaa ja kustannuksia, kun heidän on nyt palkattava lisää henkilökuntaa pitämään huolta siitä, etteivät varusmiehet pelaa edellisenä päivänä kasarmilla koko yötä GTA IV -pleikkaripeliä sipsejä ja karkkia mässyttäen..? No jaa, ehkä meillä ei ole varaa valittaa mistään niin pitkään, kun asenneilmastomme on niin hyvä, että kaikkia hyödyttävään siviilipalvelukseen menijöitä katsotaan kieroon... Vanhusten vaippoja vaihtelevat laiskat vastuunpakoilijat...
Rakkaus on hieman kuin tiskiaine - kun sitä ruiskuttaa kuuman veden joukkoon ja harjaa vedessä sen jälkeen tiskejä, ne puhdistuvat... Hmm, taidan puhua tiskiaineesta, enkä rakkaudesta...
Minä olen liian nuori tietämään tiskiaineesta mitään... Mutta toisaalta erektioni on kuin 75-vuotiaalla...
maanantai, huhtikuu 21, 2008
Lähinnä tällaisia minä ajattelen
Siinä minä olin, aloittamassa blogiini leppoisaa merkintää siitä, miten ärsyttävää on, kun turistit kuolevat bussionnettomuudessa Malagassa ja vievät palstatilaa tärkeiltä Paris Hilton -uutisilta. Istuin tuolillani mukavasti taakse nojaten, näppäimistö lepäsi sylissäni ja odotin vain sitä tuttua maagista tunnetta, joka minut tavallisesti blogikirjoituksen alussa valtaa, ja saa sormeni lentämään näppäinten yllä vesitanssijan taidolla ja viehkeydellä.
Mutta mitään ei tapahtunut. Ei, ei irtoa - ei vitsejä siitä, miten turistit eivät nyt ainakaan joudu syömään niitä Finnairin kaameita ruokia. Ei sukkeluuksia siitä, kuinka vaikeaa Alexander Stubbilla tulee olemaan esittää surunvalittelunsa, kun hän ei voi samalla hymyillä Pepsodent- tai vähintäänkin Colgate-hymyään. Ei edes lyhyttä, konservatiivisia lukijoitani kosiskelevaa ajatusleikkiä siitä, kuinka tragikoomisella tavalla hupaisaa olisi, jos kesken pelastustöiden bussiin hyppäisi sanotaan nyt vaikkapa verenhimoinen villihanhi, joka alkaisi piehtaroida kuolleiden ruumiiden veressä ja söisi sisäelim... No, ymmärrätte varmasti pointin.
Itse asiassa tiedän aivan hyvin, miksi tekstiä ei synny. Vika on uudessa asunnossani. Niin, minä olen muuttanut, jo puolisentoista kuukautta sitten. Tiedän, tiedän. Nyt te kysytte, miten se muka mihinkään vaikuttaa. Eikö todellisen bloggaajan pitäisi pystyä kirjoittamaan postausta vaikka julkisella paikalla, ruuhkaisessa linja-autossa tai tienvarsipommia Darfurissa purkaessaan. Pitäisi kai, mutta ehkä minä en vain ole niin kauhean hyvä tässä. Minulle tämä on kuin seksiä - ympäristön, valaistuksen ja ohimennen naposteltavien bresaola-slaissien pitää olla juuri oikeanlaiset, tai lopetan kesken ja alan itkeä.
Näinä vuosina, joina olen blogannut (tai harrastanut seksiä) olen nimittäin tehnyt tästä puuhasta aika lailla normatiivista hommaa. Idea tekstin aiheesta tai seksistä voi periaatteessa syntyä missä tahansa, mutta siitä eteenpäin kuvio on aina ollut sama: Päätän toteuttaa aikeeni, jolloin siirryn parvekkeelleni tupakoimaan. Nautinnollisia, hitaita henkosia vedellessäni keksin alun, pari keskivaiheille sijoittuvaa riviä ja päätän, yritänkö saada tälle kaikelle jonkinlaisen merkityksen vai roiskinko vain menemään römeästi nauraen vailla sen kummempaa tarkoitusta.
Sitten vain tumppaan tupakan, kävelen sisään ja alan kirjoittaa. Tai harrastaa seksiä. Mikäli yritän suoraan istuutua tietokoneelleni ja alkaa kirjoittaa, syntyy ruudulle jostakin syystä vain erilaisten sähköhammasharjojen käyttöohjeita, millä toisaalta teen aika hyvin rahaa pimeillä ohjekirjamarkkinoilla. Mutta mitä bloggaamiseen tulee, minä tarvitsen tupakkahetkeni.
Syy siihen, miksi tämä asunto ei sovellu bloggaustarpeisiini on se, ettei minulla ole enää parveketta. Kaikki muu kyllä löytyy: Hieno keittiö, jonka uudenkarhea liesi on kuin luotu hulvattomia pekoniorgioita varten. Suuri kylpyamme, joka kutsuu krapulasta kärsivää ihmishaaskaa hempeään syleilyynsä (ja kun saan tänne lämpimänkin veden, kylpyhetkistä tulee vielä nautinnollisempia!) Kaunis näköala mets... merelle, makuukammari johon kuuluu oheisvarusteena kaunis tummaverikkö, joka on aina valmis tyydyttämään kumppaninsa tarpeet, paitsi nyt kun päätä särkee ja astangajoogakin jäi kesken ja eikö nuo verhot ole sittenkin ihan paskat, kohta lentelee päitä ja teilauspyörään joutuu kiduttumaan ihan kaikki saatana. Sanalla sanoen siis aika timmi kämppä.
Näin ollen minulla on kaksi vaihtoehtoa: voin joko olla ikuisesti bloggaamatta, tai sitten voin yrittää saada inspiraationi jotenkin muuten kuin parvekkeella istuskellen. Tai sitten voin tehdä jotain täysin spontaania, joka ehkä saa minut bloggaamaan tai lopettamaan bloggaamisen ja aloittamaan kalliokiipeilyn, mikä olisi aika sairasta, koska olen aina vihannut kalliokiipeilyä harrastavia mukatrendikkäitä idiootteja. "Minä lähden nyt harrastamaan kalliokiipeilyä", sanovat he nasaaliäänillään - ja lähtevät johonkin kalliiseen halliin, jossa on tekoseiniä, joissa voi kiipeillä valjaissa! Mitä vitun kalliokiipeilyä se on! Jos minä kalliokiipeilisin, tekisin sitä oikeilla, valtavilla kallioilla, apunani vain jäntevä kehoni, machete-veitsi ja rynnäkkökivääri. Jos putoaisin kalliolta ja katkaisisin jalkani, veistäisin nahan ja lihan katkenneesta kohdasta pois, naulaisin katkenneet luunkappaleet takaisin ja venyttäisin nahan takaisin. Se olisi kunnollista kalliokiipeilyä.
Tai sitten toteutan pitkäaikaisen haaveeni perustaa kauppatorille kojun, jonka konsepti olisi sellainen, etten koskaan toteuta asiakkaideni toiveita. Näen mielessäni seuraavanlaisen skenaarion:
"Ottaisin lämmintä pekoni-rucola-salaattia, päivää", sanoo asiakas. "Olkaa hyvä", sanon, ja ojennan hänelle lautasellisen toscanalaista latva-artisokkasalaattia. "Anteeksi, hyvä mies, mutta tilasin pekoni-rucola-salaattia!" kivahtaa asiakkaani - tiukan näköinen konttorissa työskentelevä juppi - loukkaantuneena ja kiristelee hampaitaan. "Voi ei, olen pahoillani!" huudahdan ja lupaan korjata tilanteen heti. Otan hänen lautasensa, kumarrun tiskin alle ja laitan päähäni silinterihatun. Nousen, ja alan vain tuijottaa asiakastani rennon oloisena. Aina kun hän on sanomassa jotain, avaan innostuneen näköisenä suuni - kuin olisin sanomassa jotain tärkeää - ja hän vaikenee. Ja silloin suljen suuni. Kun hän taas yrittää torua minua pekoni-rucola-salaattinsa viipymisestä, avaan taas suuni, ja hän jää katsomaan minua hiljaa! Hahaa! Voisin jatkaa tätä ikuisuuksiin!
Ehkä siinä olisi ratkaisu blogiongelmaani. Aina, kun löytäisin sopivan bloggausaiheen, avaisin Bloggerin editorin, pitäisin sitä hetken avoinna ja sulkisin sen. Hyvällä säkällä se aiheuttaisi edes haamupäivityksiä. Niitä on näkynyt viime aikoina Blogilistalla aika paljon. SanomaWSOY:n jätkillä taitaa ote lipsua. Blogilista betakin vaikuttaa aika paskalta... Ehkä voisin kirjoittaa vain ikuisesti uudelleen sitä postausta, jossa kerron Blogilista betasta työpaikkani saunaillassa...
Mutta mitään ei tapahtunut. Ei, ei irtoa - ei vitsejä siitä, miten turistit eivät nyt ainakaan joudu syömään niitä Finnairin kaameita ruokia. Ei sukkeluuksia siitä, kuinka vaikeaa Alexander Stubbilla tulee olemaan esittää surunvalittelunsa, kun hän ei voi samalla hymyillä Pepsodent- tai vähintäänkin Colgate-hymyään. Ei edes lyhyttä, konservatiivisia lukijoitani kosiskelevaa ajatusleikkiä siitä, kuinka tragikoomisella tavalla hupaisaa olisi, jos kesken pelastustöiden bussiin hyppäisi sanotaan nyt vaikkapa verenhimoinen villihanhi, joka alkaisi piehtaroida kuolleiden ruumiiden veressä ja söisi sisäelim... No, ymmärrätte varmasti pointin.
Itse asiassa tiedän aivan hyvin, miksi tekstiä ei synny. Vika on uudessa asunnossani. Niin, minä olen muuttanut, jo puolisentoista kuukautta sitten. Tiedän, tiedän. Nyt te kysytte, miten se muka mihinkään vaikuttaa. Eikö todellisen bloggaajan pitäisi pystyä kirjoittamaan postausta vaikka julkisella paikalla, ruuhkaisessa linja-autossa tai tienvarsipommia Darfurissa purkaessaan. Pitäisi kai, mutta ehkä minä en vain ole niin kauhean hyvä tässä. Minulle tämä on kuin seksiä - ympäristön, valaistuksen ja ohimennen naposteltavien bresaola-slaissien pitää olla juuri oikeanlaiset, tai lopetan kesken ja alan itkeä.
Näinä vuosina, joina olen blogannut (tai harrastanut seksiä) olen nimittäin tehnyt tästä puuhasta aika lailla normatiivista hommaa. Idea tekstin aiheesta tai seksistä voi periaatteessa syntyä missä tahansa, mutta siitä eteenpäin kuvio on aina ollut sama: Päätän toteuttaa aikeeni, jolloin siirryn parvekkeelleni tupakoimaan. Nautinnollisia, hitaita henkosia vedellessäni keksin alun, pari keskivaiheille sijoittuvaa riviä ja päätän, yritänkö saada tälle kaikelle jonkinlaisen merkityksen vai roiskinko vain menemään römeästi nauraen vailla sen kummempaa tarkoitusta.
Sitten vain tumppaan tupakan, kävelen sisään ja alan kirjoittaa. Tai harrastaa seksiä. Mikäli yritän suoraan istuutua tietokoneelleni ja alkaa kirjoittaa, syntyy ruudulle jostakin syystä vain erilaisten sähköhammasharjojen käyttöohjeita, millä toisaalta teen aika hyvin rahaa pimeillä ohjekirjamarkkinoilla. Mutta mitä bloggaamiseen tulee, minä tarvitsen tupakkahetkeni.
Syy siihen, miksi tämä asunto ei sovellu bloggaustarpeisiini on se, ettei minulla ole enää parveketta. Kaikki muu kyllä löytyy: Hieno keittiö, jonka uudenkarhea liesi on kuin luotu hulvattomia pekoniorgioita varten. Suuri kylpyamme, joka kutsuu krapulasta kärsivää ihmishaaskaa hempeään syleilyynsä (ja kun saan tänne lämpimänkin veden, kylpyhetkistä tulee vielä nautinnollisempia!) Kaunis näköala mets... merelle, makuukammari johon kuuluu oheisvarusteena kaunis tummaverikkö, joka on aina valmis tyydyttämään kumppaninsa tarpeet, paitsi nyt kun päätä särkee ja astangajoogakin jäi kesken ja eikö nuo verhot ole sittenkin ihan paskat, kohta lentelee päitä ja teilauspyörään joutuu kiduttumaan ihan kaikki saatana. Sanalla sanoen siis aika timmi kämppä.
Näin ollen minulla on kaksi vaihtoehtoa: voin joko olla ikuisesti bloggaamatta, tai sitten voin yrittää saada inspiraationi jotenkin muuten kuin parvekkeella istuskellen. Tai sitten voin tehdä jotain täysin spontaania, joka ehkä saa minut bloggaamaan tai lopettamaan bloggaamisen ja aloittamaan kalliokiipeilyn, mikä olisi aika sairasta, koska olen aina vihannut kalliokiipeilyä harrastavia mukatrendikkäitä idiootteja. "Minä lähden nyt harrastamaan kalliokiipeilyä", sanovat he nasaaliäänillään - ja lähtevät johonkin kalliiseen halliin, jossa on tekoseiniä, joissa voi kiipeillä valjaissa! Mitä vitun kalliokiipeilyä se on! Jos minä kalliokiipeilisin, tekisin sitä oikeilla, valtavilla kallioilla, apunani vain jäntevä kehoni, machete-veitsi ja rynnäkkökivääri. Jos putoaisin kalliolta ja katkaisisin jalkani, veistäisin nahan ja lihan katkenneesta kohdasta pois, naulaisin katkenneet luunkappaleet takaisin ja venyttäisin nahan takaisin. Se olisi kunnollista kalliokiipeilyä.
Tai sitten toteutan pitkäaikaisen haaveeni perustaa kauppatorille kojun, jonka konsepti olisi sellainen, etten koskaan toteuta asiakkaideni toiveita. Näen mielessäni seuraavanlaisen skenaarion:
"Ottaisin lämmintä pekoni-rucola-salaattia, päivää", sanoo asiakas. "Olkaa hyvä", sanon, ja ojennan hänelle lautasellisen toscanalaista latva-artisokkasalaattia. "Anteeksi, hyvä mies, mutta tilasin pekoni-rucola-salaattia!" kivahtaa asiakkaani - tiukan näköinen konttorissa työskentelevä juppi - loukkaantuneena ja kiristelee hampaitaan. "Voi ei, olen pahoillani!" huudahdan ja lupaan korjata tilanteen heti. Otan hänen lautasensa, kumarrun tiskin alle ja laitan päähäni silinterihatun. Nousen, ja alan vain tuijottaa asiakastani rennon oloisena. Aina kun hän on sanomassa jotain, avaan innostuneen näköisenä suuni - kuin olisin sanomassa jotain tärkeää - ja hän vaikenee. Ja silloin suljen suuni. Kun hän taas yrittää torua minua pekoni-rucola-salaattinsa viipymisestä, avaan taas suuni, ja hän jää katsomaan minua hiljaa! Hahaa! Voisin jatkaa tätä ikuisuuksiin!
Ehkä siinä olisi ratkaisu blogiongelmaani. Aina, kun löytäisin sopivan bloggausaiheen, avaisin Bloggerin editorin, pitäisin sitä hetken avoinna ja sulkisin sen. Hyvällä säkällä se aiheuttaisi edes haamupäivityksiä. Niitä on näkynyt viime aikoina Blogilistalla aika paljon. SanomaWSOY:n jätkillä taitaa ote lipsua. Blogilista betakin vaikuttaa aika paskalta... Ehkä voisin kirjoittaa vain ikuisesti uudelleen sitä postausta, jossa kerron Blogilista betasta työpaikkani saunaillassa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)