Merkintä, joka vaikuttaa todella monella tasolla ja sisältää syvällisen opetuksen

Venyttelin raukeasti jäseniäni ja avasin silmäni, koska silmien avaaminen herätessä on minusta oivallinen tapa protestoida hiljaa sitä, että Lupatarkastajalla on niin vähän tilaajia Blogilistalla. Uusi päivä uusine haasteineen, uusista ja katkerista epäonnistumisista puhumattakaan!

Koko yön sänkyni vieressä valvonut nuubialaispalvelijattareni riensi hakemaan aamiaiseni, aamupukimeni ja aikatauluni huomatessaan minun vihdoin heränneen. Kumarrellen hän lähestyi minua höyryävä hopeatarjotin toisessa, viininpunainen aamutakki ja opossuminnahkatohvelit toisessa kädessään. Aikatauluni sisältävää kivitaulua hän kanniskeli päänsä päällä.

"Mitäs minun onkaan tänään tehtävä", mutisin peuranreittä pureskellessani. "Tavata alaisiani? Pelata hevospooloa naapuripitäjän kuvernööriä vastaan? Kirjoittaa blogiin?" Hämmensin lusikalla kuumennettua rommiani ja tartuin aikataulukivitauluun.

Nielaisin oliivin henkitorveeni kivitaulua tavatessani. "Töitä? Sinäkö sanot, että minun on tänään tehtävä töitä?" karjuin käsiäni uhkaavasti heilutellen, samalla väärään kurkkuun sujahtaneen oliivin tähden kumeasti yskien. Palvelijattareni katsoi minua kauhuissaan, muttei tuntunut ymmärtävän sanaakaan siitä, mitä yritin hänelle sanoa. Kaiken tahdonvoimani yhteen keräten rauhoituin niin, että kykenin yskimään oliivin henkitorvestani. Yritin uudestaan: "Töitä? Sinäkö sanot, että minun on tänään tehtävä töitä?" lauloin baritoniäänelläni ja heiluttelin käsiäni lauhkeasti puolelta toiselle.

Palvelijattareni vapisi. "Niin siinä todella lukee, isäntä. Mutta se ei ole minun syyni! Älkää ampuko viestintuojaa! Sitä paitsi minä olen työskennellyt täällä jo vuosia ilman palkkaa. Minun on täällä niin hyvä, koska isäntä ei juuri koskaan lyö minua ratsupiiskalla."

Häpeästä lievästi punastuen laitoin juuri sängynreunalta hapuilemani ratsupiiskan takaisin telineeseensä ja karautin kurkkuani. "Niin... Ehkä se ei ole sinun syysi. Ja ehkä minun on todella tehtävä taas hieman töitä. Minä vain... Työni tuntuu nykyään niin... Hei, ulkona lentää lintu!"

Juoksimme molemmat nopeasti ikkunaan katsomaan, kuinka majesteetillisesti räpyttelevä varpunen katosi kymmenen metriä korkean pensasaidan uumeniin. Taas hieman enemmän toiveikkaina palasimme alkuperäisille paikoillemme niin, että minä istuin sängylläni satiininen peitto jalkojeni päällä, suureen tyynyyn nojaten. Palvelijattareni istui sängyn edessä tuolilla ja katsoi minua kiinteästi. "Te olitte sanomassa jotakin työstänne, isäntä?"

Setvin hetken ajatuksiani. "Työ... Niin. Työstä saa palkkaa."

Palvelijattareni katsoi minua ja vaikutti silminnähden vaikuttuneelta. Pohdin hetken ja jatkoin: "En minä sano, että hautausurakoitsijan työssä olisi jotain vikaa. Itse asiassa minä pidän monista asioista siinä. Esimerkiksi vainajien meikkaaminen siihen kuntoon, että heidän läheisensä voivat nähdä heidät... Siitä minä pidän. Varsinkin niiden vainajien meikkaaminen on aivan erityisen hienoa, jotka tiikeri on raadellut täysin säädyttömään kuntoon."

Palvelijattareni nyökkäili kannustavasti.

"Ja erilaisten hautajaistapahtumien järjestäminen on aina ollut mukavaa. Esimerkiksi kun joku tärkeä mies kuolee - minusta on upeaa etsiä juuri se oikea nuori neitsyt, jonka kurkku katkaistaan ja joka lähetetään vainajan mukana palavassa laivassa virran vietäväksi. Silloin minä itse olen voimakkaasti elossa!"

Otin kulauksen jo hieman väljähtäneestä aamurommistani ja heitin ilmaan viinirypäleen, jonka nappasin taitavasti kiinni suullani. Pohdin tarkkaan, kuinka muotoilisin seuraavan asiani päätyen lopulta siihen, että ajatusteni ilmaiseminen suoraan olisi paras ratkaisu.

"Viime aikoina minusta vain on alkanut tuntua aivan siltä, kuin... Kuin elämäni valuisi hukkaan!"

Palvelijattareni avasi kiihtyneen näköisenä suunsa, mutta viitoin häntä vaikenemaan. "Älä sano mitään, kultaseni... Minä selitän kyllä."

"Pitäisi päästä vessaan", sanoi palvelijattareni vienon tuskaisella äänellä ja vääntelehti tuolillaan.

Palvelijattareni keskeytyksestä välittämättä jatkoin kertomustani: "Olen viime aikoina alkanut - jälleen kerran - pohtia teenkö sittenkään juuri sitä, mitä haluaisin. Kun minulta lapsena kysyttiin miksi aion tulla isona, minä vastasin haluavani joko maailman suosituimmaksi rock-tähdeksi, suosituksi ja arvostetuksi kirjailijaksi tai tavalliseksi kalastajaksi. Ja mikä minä olen nyt? Maailman kolmanneksi suosituin jazz-tähti, Suomen 95. suosituin bloggaaja ja erittäin, erittäin epätavallinen kalastaja."

Nousin sängyltäni ja aloin kävellä päätäni raaputellen ympyrää samalla puhuen: "Minusta on alkanut tuntua siltä, kuin kiertäisin kehää. Minä teen töissä mitäänsanomattomia pikkuhommia, nukun, soitan pari vuorokautta luuttua aatelisten ystävieni seurassa ja lähden jälleen töihin tekemään typeriä pikkuaskareita, joita ei oikeastaan tarvitsisi edes tehdä. Rutiini rikkoutuu ainoastaan silloin, kun joku... Kuolee! Mutta ihmisiä kuolee todella harvoin, ellei asiaa auta mitenkään. Ehkä minun pitäisi ruveta tapp..."

Huomasin olevani pyörällä päästäni, koska olin kaiken aikaa kiihdyttänyt kävelyvauhtiani niin että lopulta juoksin pienessä tornihuoneessani ympyrää. Kaaduin holtittomasti ja löin pääni kylmään kivilattiaan tajuntani menettäen.

Heräsin jälleen sängystäni. Paikalla oli nyt paitsi palvelijattareni, myös henkilääkärini sekä kaksi vartiokaartini jäsentä hohtavissa haarniskoissaan.

"Kuten sanoin, minä olen kyllästynyt", jatkoin kertomustani kuin mitään ei olisi tapahtunut ja parahdin lääkärini ommellessa uuden tikin päänahkaani.

"En vain löydä ratkaisua. Maailmalla on jo se yksi kaikkein suosituin rock-tähti nyt kun Suomen Idolsit loppuivat. Kirjailijoille ei ole enää sijaa, koska aivan lähiaikoina vallankahvaan tarttuu paavin ja Adolf Hitlerin sekoitus, joka poltattaa kaikki kirjat ja teloittaa kirjailijat syöttämällä näille niin paljon vadelmajäädykettä, että heidän vatsalaukkunsa räjähtää. Kalastuskin on ammattimuotona kuollut, koska kalastajista ei koskaan tehdä tosi-tv-ohjelmia, eikä ole mitään järkeä tehdä työtä, missä ei ole mahdollisuutta kohota koko kansan rakastamaksi tosi-tv-tähdeksi."

"Ehkä pitäisi vain osallistua seuraaviin Idolseihin..." mutisin ja nuolla livoin päänahastani poskilleni valuvaa verta hajamielisesti.

Olin juuri aikeissa jatkaa tunteideni purkamista palvelusväelleni, kun katsahdin huoneennurkassa jököttävään suureen kaappikelloon. Minulla on kiire töihin!

Lääkärin pois tieltäni työntäen nousin nopeasti sängyltäni ja juoksin kohti ovea. "Vihdoinkin pääsen vess..." ehdin kuulla palvelijattareni sanovan, kun läimäytin oven takanani kiinni. Ompelulanka ja sen päässä oleva neula päänahastani roikkuen heittäydyin vessan oven läpi, nostin sen vessanpöntöissä olevan renkulan ylös ja lähdin iloisesti vihellellen kohti työpaikkaani.

Tämän päiväkirjamerkinnän opetus on se, ettei oikeastaan ole mitään väliä onko tyytyväinen elämisensä laatuun vai ei - kunhan vain saa jättää sen vessanpöntön renkulan ylös välittämättä siitä, mitä sanottavaa joillakuilla tähän on. Sillä kun siitä huomautetaan... No, se on ärsyttävää! Se on todella todella ärsyttävää!

Idols-karsintoihin ilmoittautumistakin kannattaa toki harkita.