Viime päivinä useissa eri blogeissa vellonut keskustelu lapsiperheiden asemasta yksin eläviin verrattuna on mainiota luettavaa. Ei siksi, ettäkö aihe herättäisi minussa kovinkaan suuria tunteita, vaan koska useassa eri blogissa käydyt keskustelut samasta aiheesta huipentuvat usein henkilökohtaisiin loukkauksiin ja mustamaalaamiseen. Ja mikäs sen viihdyttävämpää.
Koska edellä mainituissa blogeissa ja etenkin niiden kommenteissa on jo pääosin käsitelty kaikki aiheeseen liittyvä enkä näin ollen voi ratkaista kiistaa täysin uudella, kaikki muut näkökulmat tyhjäksi tekevällä mielipiteellä, tyydyn seuraavaksi parhaaseen asiaan: kirjoitan aiheesta tyhjänpäiväistä diipadaapaa sanomatta itse asiassa yhtään mitään.
Mitä tahansa ongelmaa puitaessa täytyy heti parin kossusnapsin jälkeen aivan ensimmäiseksi pohtia, mikä olisi paras ratkaisu ongelmaan. Tässä tapauksessa se olisi sekä lapsiperheiden että yksin elävien tyytyväisyys, mikä tarkoittaisi käytännössä sitä että molemmille syydettäisiin paljon rahaa.
Koska tämä ei ole mahdollista, syntyy uusia kysymyksiä: Miksi rahaa ei ole? Mistä rahaa voisi saada? Voiko ongelman ratkaista jollakin toisella tavalla?
Rahaa ei ole, koska Euroopan valtion rahapajan johdossa on joku nössö, joka ei uskalla laittaa päähänsä silinterihattua ja huutaa: "Toverit, aletaanpa painaa rahaa viisimiljoonaakertainen määrä nykyiseen verrattuna! Hah hah haa!"
Jos rahapajan johtaja olisi tosi kova jätkä, hän myös poistaisi euroseteleistä ne kaikki tylsät viivat ja koukerot ja muuttaisi jokaisen setelin viidentuhannen euron seteliksi jossa on vain vaaleanpunainen tausta ja Adolf Hitlerin kuva. Sen jälkeen hän katsoisi työnsä tehdyksi ja palaisi takaisin pieneen asuntoonsa Turkuun elämään yksin ja kirjoittamaan Krapulablogia.
Sitt... Missäs minä olinkaan? Ai niin, pohtimassa lapsiperheiden ja ei-lapsiperheiden asemaa.
Koska tällaista uudistusta ei näillä näkymin ole lähiaikoina tulossa, täytyy keksiä, miten molemmat osapuolet voisi saada tyytyväisiksi ilman rahaa.
On tunnetusti olemassa muutamia täysin aukottomia perusteluita, joita nokkelinkaan irvileuka ei kykene fysiikan lakien puitteissa kumoamaan. Näitä ovat mm. "Ihminen on käynyt Kuussakin, miksei se muka pystyisi...", "Ennen vanhaan kukaan ei osannut edes toivoa...", "Tuollainen puhe kuulostaa aivan natsin puheelta!" ja "Ihan sama, ketä kiinnostaa, lähen kaljalle."
Kuussakäynti-perustelu toimisi tässä tilanteessa muuten oivasti, mutta se johdattaisi ajatukset vääjäämättä siihen, eikö kiista ratkeaisi jos kaikki eduskunnan päätökset kyseenalaistavat ihmiset vain lähetettäisiin kuuhun. Tai jonkinlaisiin ympäri Eurooppaa ripoteltaviin vankileireihin, joissa olisi valtavia uuneja...
Koska kello ei ole vielä kolmeakaan ja minut päästetään vankisellistäni vasta viideltä, myöskään kaljalle lähteminen ei onnistu. Näin ollen jäljelle jää vanhojen aikojen muistelu.
Ennen vanhaan kukaan ei osannut toivoa lapsilisää tai muitakaan tukia. Tämä johtui siitä, ettei noita sanoja ollut vielä keksitty, vaan suomalaiset puhuivat vain lähinnä kraatareista ja hilkoista raataessaan pelloilla keräämässä kauraa ja auraamassa jamssia.
Kun jollakin perheellä meni huonosti, he eivät kirjoittaneet blogiinsa siitä, miten rahat eivät riitä uuteen hevoskärryyn tai Novgorodinmatkaan. Ei, he laittoivat nuorisonsa töihin kirkon tallille jossa lihava ruotsia puhuva isäntä kopeloi heitä ja saattoi heidät raskaaksi niin, että oli pakko juosta koskeen ettei häpeä tahraa koko sukua.
Ja sitten vanhemmat kirjoittivat siitä blogeihinsa.
Jos talossa ei ollut enää tilaa ja uusia lapsia yhtäkkiä vain "tuli" kuten lapsia perheellisten mielestä aina itsestään tulee, ei pyydetty valtion apua uuden talon ostoon vaan rakennettiin itse sellainen talkoovoimin. Talkoissa juotiin sahtia ja isäntä sammui vain herätäkseen aamulla siihen, että vilkkusilmäinen Toivo-renki hipsii ulos isäntäväen kammarista kertoen vain tarkistaneensa, onko emännällä kaikki hyvin.
Yhdeksän kuukauden päästä emännästä luisuu taas yksi lapsi lisää ja uudet talkoot on järjestettävä. Koska Toivo-renki kuoli satoja vuosia sitten keuhkopöhöön, herää kysymys miten niitä lapsia yhä nykyäänkin vaan omasta valinnasta riippumatta tulee, mutta kai se vain on Jumalan tahto.
Ennen vanhaan sinkkuja (käytän tässä yhteydessä sinkku-sanaa tarkoittaen kaikkia yksinäisiä lapsettomia surkimoita) ei hyysätty kuten nykyään. Jos miehessä ei ollut cojoneseja ottaa itselleen vaimoa, hän sai elää yksikseen kuten parhaaksi taisi. Valtiolta ei herunut apua vaan itse asiassa valtion virkamiehet hakivat tasaisin väliajoin jokaisesta kylästä muutaman sinkun uhrattavaksi Pekolle. Sen jälkeen he uhrasivat sinkkujen perheet Liekkiölle. Kunnes he uhrasivat Pekon ja Liekkiön Ahdille, Ahdin Tapiolle ja niin edelleen. Entisaikoina tykättiin uhrata.
Sinkuilla ei ollut varaa käydä joka lauantai Sedu Koskisen kapakassa näyttämässä surkeilta kossubattery tai Campari Mixx kädessään, vaan heidän aikansa kului ruoan metsästämiseen jostakin lähi-Siwasta jossa oli ihan sairaan huono valikoima. Jos sinkku uskalsi vihjata haluavansa elää hiukan tasokkaampaa elämää, hänet vaiennettiin nopeasti ja joku nousi virrassa kelluvalle tukille laulamaan "On rannalla pienoinen kahvila" tai jotain muuta paskaa.
Yhdelläkään sinkulla ei ollut varaa hankkia Tamagotchia, vaan he saivat korkeintaan jonkun rupuisen kotiryssän. Kestikievarissa kaikki perheelliset saivat etuilla sinkkua, koska he olivat täyttäneet Luojan heille antaman tehtävän, toisin kuin sinkku, tuo inhottava... no, sinkku. Ikään kuin tässä ei vielä olisi tarpeeksi, sinkkujen hevosille tarjottiin tallissa perunankuoria kun taas perheellisten hevoset saivat tuoretta kauraa ja sokeriomenoita - ja jopa sinkkujen lapsia, huolimatta siitä ettei tämä ole mahdollista!
Tämä kaikki osoittaa minun mielestäni aika selkeästi sen, että... Äh, koska saa lähteä kaljalle?
Koska edellä mainituissa blogeissa ja etenkin niiden kommenteissa on jo pääosin käsitelty kaikki aiheeseen liittyvä enkä näin ollen voi ratkaista kiistaa täysin uudella, kaikki muut näkökulmat tyhjäksi tekevällä mielipiteellä, tyydyn seuraavaksi parhaaseen asiaan: kirjoitan aiheesta tyhjänpäiväistä diipadaapaa sanomatta itse asiassa yhtään mitään.
Mitä tahansa ongelmaa puitaessa täytyy heti parin kossusnapsin jälkeen aivan ensimmäiseksi pohtia, mikä olisi paras ratkaisu ongelmaan. Tässä tapauksessa se olisi sekä lapsiperheiden että yksin elävien tyytyväisyys, mikä tarkoittaisi käytännössä sitä että molemmille syydettäisiin paljon rahaa.
Koska tämä ei ole mahdollista, syntyy uusia kysymyksiä: Miksi rahaa ei ole? Mistä rahaa voisi saada? Voiko ongelman ratkaista jollakin toisella tavalla?
Rahaa ei ole, koska Euroopan valtion rahapajan johdossa on joku nössö, joka ei uskalla laittaa päähänsä silinterihattua ja huutaa: "Toverit, aletaanpa painaa rahaa viisimiljoonaakertainen määrä nykyiseen verrattuna! Hah hah haa!"
Jos rahapajan johtaja olisi tosi kova jätkä, hän myös poistaisi euroseteleistä ne kaikki tylsät viivat ja koukerot ja muuttaisi jokaisen setelin viidentuhannen euron seteliksi jossa on vain vaaleanpunainen tausta ja Adolf Hitlerin kuva. Sen jälkeen hän katsoisi työnsä tehdyksi ja palaisi takaisin pieneen asuntoonsa Turkuun elämään yksin ja kirjoittamaan Krapulablogia.
Sitt... Missäs minä olinkaan? Ai niin, pohtimassa lapsiperheiden ja ei-lapsiperheiden asemaa.
Koska tällaista uudistusta ei näillä näkymin ole lähiaikoina tulossa, täytyy keksiä, miten molemmat osapuolet voisi saada tyytyväisiksi ilman rahaa.
On tunnetusti olemassa muutamia täysin aukottomia perusteluita, joita nokkelinkaan irvileuka ei kykene fysiikan lakien puitteissa kumoamaan. Näitä ovat mm. "Ihminen on käynyt Kuussakin, miksei se muka pystyisi...", "Ennen vanhaan kukaan ei osannut edes toivoa...", "Tuollainen puhe kuulostaa aivan natsin puheelta!" ja "Ihan sama, ketä kiinnostaa, lähen kaljalle."
Kuussakäynti-perustelu toimisi tässä tilanteessa muuten oivasti, mutta se johdattaisi ajatukset vääjäämättä siihen, eikö kiista ratkeaisi jos kaikki eduskunnan päätökset kyseenalaistavat ihmiset vain lähetettäisiin kuuhun. Tai jonkinlaisiin ympäri Eurooppaa ripoteltaviin vankileireihin, joissa olisi valtavia uuneja...
Koska kello ei ole vielä kolmeakaan ja minut päästetään vankisellistäni vasta viideltä, myöskään kaljalle lähteminen ei onnistu. Näin ollen jäljelle jää vanhojen aikojen muistelu.
Ennen vanhaan kukaan ei osannut toivoa lapsilisää tai muitakaan tukia. Tämä johtui siitä, ettei noita sanoja ollut vielä keksitty, vaan suomalaiset puhuivat vain lähinnä kraatareista ja hilkoista raataessaan pelloilla keräämässä kauraa ja auraamassa jamssia.
Kun jollakin perheellä meni huonosti, he eivät kirjoittaneet blogiinsa siitä, miten rahat eivät riitä uuteen hevoskärryyn tai Novgorodinmatkaan. Ei, he laittoivat nuorisonsa töihin kirkon tallille jossa lihava ruotsia puhuva isäntä kopeloi heitä ja saattoi heidät raskaaksi niin, että oli pakko juosta koskeen ettei häpeä tahraa koko sukua.
Ja sitten vanhemmat kirjoittivat siitä blogeihinsa.
Jos talossa ei ollut enää tilaa ja uusia lapsia yhtäkkiä vain "tuli" kuten lapsia perheellisten mielestä aina itsestään tulee, ei pyydetty valtion apua uuden talon ostoon vaan rakennettiin itse sellainen talkoovoimin. Talkoissa juotiin sahtia ja isäntä sammui vain herätäkseen aamulla siihen, että vilkkusilmäinen Toivo-renki hipsii ulos isäntäväen kammarista kertoen vain tarkistaneensa, onko emännällä kaikki hyvin.
Yhdeksän kuukauden päästä emännästä luisuu taas yksi lapsi lisää ja uudet talkoot on järjestettävä. Koska Toivo-renki kuoli satoja vuosia sitten keuhkopöhöön, herää kysymys miten niitä lapsia yhä nykyäänkin vaan omasta valinnasta riippumatta tulee, mutta kai se vain on Jumalan tahto.
Ennen vanhaan sinkkuja (käytän tässä yhteydessä sinkku-sanaa tarkoittaen kaikkia yksinäisiä lapsettomia surkimoita) ei hyysätty kuten nykyään. Jos miehessä ei ollut cojoneseja ottaa itselleen vaimoa, hän sai elää yksikseen kuten parhaaksi taisi. Valtiolta ei herunut apua vaan itse asiassa valtion virkamiehet hakivat tasaisin väliajoin jokaisesta kylästä muutaman sinkun uhrattavaksi Pekolle. Sen jälkeen he uhrasivat sinkkujen perheet Liekkiölle. Kunnes he uhrasivat Pekon ja Liekkiön Ahdille, Ahdin Tapiolle ja niin edelleen. Entisaikoina tykättiin uhrata.
Sinkuilla ei ollut varaa käydä joka lauantai Sedu Koskisen kapakassa näyttämässä surkeilta kossubattery tai Campari Mixx kädessään, vaan heidän aikansa kului ruoan metsästämiseen jostakin lähi-Siwasta jossa oli ihan sairaan huono valikoima. Jos sinkku uskalsi vihjata haluavansa elää hiukan tasokkaampaa elämää, hänet vaiennettiin nopeasti ja joku nousi virrassa kelluvalle tukille laulamaan "On rannalla pienoinen kahvila" tai jotain muuta paskaa.
Yhdelläkään sinkulla ei ollut varaa hankkia Tamagotchia, vaan he saivat korkeintaan jonkun rupuisen kotiryssän. Kestikievarissa kaikki perheelliset saivat etuilla sinkkua, koska he olivat täyttäneet Luojan heille antaman tehtävän, toisin kuin sinkku, tuo inhottava... no, sinkku. Ikään kuin tässä ei vielä olisi tarpeeksi, sinkkujen hevosille tarjottiin tallissa perunankuoria kun taas perheellisten hevoset saivat tuoretta kauraa ja sokeriomenoita - ja jopa sinkkujen lapsia, huolimatta siitä ettei tämä ole mahdollista!
Tämä kaikki osoittaa minun mielestäni aika selkeästi sen, että... Äh, koska saa lähteä kaljalle?
7 kommenttia:
Mennään jo. Perjantai ja kaikkea. (Kotiryssä olis kiva!)
Tämä kaikki osoittaa minun mielestäni aika selkeästi sen, että... Äh, koska saa lähteä kaljalle?
Juominen on rumaa. Nähdään seitsemältä Sedun baarissa. Minä ole se, jolla kossubattery valuu leukoja pitkin.
Minusta tämä Vt:n uusi lapsiasiablogi on paras! Tulisin kaljoillekin, mut mun pitää uhrautua vielä toiset kymmenen vuotta.
Minäpäs tiedän, mistä ne rahat voisi ottaa. Ja paljastan sen blogissani kunhan kerkiän (nyt ei ehdi, kun pitää hakea kaljaa). Siihen asti: jos minä olisin nuori sinkkunainen tai nuori monilapsinen äiti ja sinä olisit ehdolla eduskuntaan, en hetkeäkään epäröisi äänestää juuri sinua.
Hehhee, Sun äitis, aivan. Vt:hän on diplomaattiainesta suorastaan.
Joo. Jos olisin Turussa, mäkin lähtisin kaljalle. Itse asiassa, mitä muuta edes voi Turussa tehdä? Lähteä kossubatterylle? Valintoja, valintoja...
Kotiryssä olis kätsä. Se voisi vaikka tehdä kaikki kotityöt. Syökö sellaiset jotain? Ei kai nyt sentään. No, ehkä jokusen pekoniminttupastillin silloin tällöin.
No, minä nyt sitten lähdin, kun sitä niin tunnuttiin toivovan... Herra paratkoon, miksei kukaan kertonut, että päihteiden aiheuttama hyvä olo ei aiheuta seuraavana päivänä vielä parempaa oloa!
Lähetä kommentti