Siinä minä olin, jalkakäytävällä ystävieni ympäröimänä, matkalla ravintola Pippurimyllyyn lounaalle. Läksimme matkaan hetken mielijohteesta - vielä lievästi humaltuneena, orastavaa krapulaa hiljaa kauhistellen on mukava harrastaa esimerkiksi ravintoloissa käymistä ystävien kesken. Se luo illuusion siitä, että mikäli minä viillän nyt ranteeni tyttömäisesti kiljaisten auki, joku on vierelläni valmiina parsimaan ne kokoon ja raportoimaan asiasta sitten neuleblogiinsa.
Ja sitten viilsin rant... Äh.
Aluksi kaikki meni hyvin. Istuuduimme pöytään, tilasimme ystävälliseltä myyjältä annoksemme ja aloitimme värikkään ja idearikkaan keskustelumme siitä, kuinka hyvä läppä olisi karjaista kesken aterioinnin aina välillä: "Kohta lentelee päitä!"
"Josif-Lamarr ja Mika [nimi muutettu, toim. huom.], tuletteko te hakemaan salaattia", kysyi tyttöystäväni noustessaan. "Salaattia... Akkain kotkotuksia!" huusimme minä ja Mika yhteen ääneen ja pönötimme vähän tuoleillamme. "Minä ainakin syön pelkkää lihaa... Ja luita", tokaisin Mikalle kuola suupielestäni valuen, ja pönötin vielä vähän lisää. Sitten lihakseni väsyivät ja lopetin pönött... Miten helvetissä pönötetään?
Joka tapauksessa, jossain vaiheessa tyttöystäväni ja Mikan tyttöystävä, kutsuttakoon häntä nyt vaikkapa Schizo-Janneksi, palasivat salaattitiskiltä. "Onpa aivan kauhean kuvottavan näköistä salaattia", sanoin nasaaliäänellä ja katselin hajamielisesti tuhahdellen Schizo-Jannen ja tyttöystäväni, kutsuttakoon häntä nyt vaikkapa Adolf Hitleriksi, rehujen närppimistä. Samassa katseeni kuitenkin terävöityi ja hengitykseni salpautui; "Onko... Onko salaattitiskillä patonkia?" kysyin Adolf Hitleriltä värisevällä äänellä hänen lautasellaan kimmeltävää patonginkannukkaa palavasti tuijottaen. "Patonki on hyvää!"
"Kyllä vain, kulta", sanoi Adolf Hitler hajamielisesti ja tunki suuhunsa lihottavaa haarukallista lehtisalaattia, täytyy varmaan vähän rajoittaa sen noita juttuja ettei tule sitä massaa sitten ihan vitusti, koska siis se on ainakin ihan varma ettei sellaista lihavaa luuskaa halua kukaan pain(Ihan oikeasti hei, mitä helvettiä? -järjen ääni) (Note to self: Älä tunnusta edes humalassa tyttöystävälle kirjoittavasi Krapulablogia, vaan pitäydy tiukasti siinä väitteessä, että kirjoitat Viiniä ja villasukkia.)
Nousin pöydälle ja esitin kuuluisan patonkitanssini. Vasen, vasen, eteen, taakse, repäise housut kahtia, kenguruhyppy viereisen pöydän miehen syliin, ravista takapuolta jne. Iloisesti virnistellen juoksin salaattitiskille ja ladoin lautaseni täyteen patonkia. Pudotukseni maan pinnalle tuli kuitenkin olemaan kova, kuten voitte seuraavasta lainauksesta päätellä, koska se kuvastaa aika hyvin tilannetta, eli sitä ettei tiskiltä löytynyt lainkaan voita: "Mutta... Täällä ei ole lainkaan voita", huokaisin tuskastuneena. "Nyt mä kyllä tapan itseni ja mukaan lähtee ainakin kaikki tämän ravintolan asiakkaat ja pari satunnaista ikkunasta näkyvää tyyppiä!" kailotin kuuluvaan ääneen.
Onnekseni huomasin kuitenkin lähes samantien salaattipöydän reunassa olevan kulhon. "Chili-kermaviilikastiketta", tavasin kulhon vierestä. "Minähän voin kastaa patonkini siihen!" Jetsulleen - otin ja kastoin "patonkini" siih... Ei, vaan esitin kuuluisan chili-kermaviilikastike-tanssini. Taakse, taakse, kierrepotku, ravista persettä, kierrepotku, ravista persettä, kierrepotku... Yms.
Palasin takaisin pöytäämme ja haukkasin palan chili-kermaviilikastikkeeseen kastettua patonkia. "Hyi! Onpas pahaa!" huusin iloisesti ja jätin patongit syömättä. Tulisi nyt vain sitä ruokaa - minulle puoliraaka pippuripihvi perunakroketeilla ja kermakastikkeella, Mikalle jättikatkarapuvarras, Adolf Hitlerille chateaubriand ja Schizo-Jannelle korillinen alkuasukkaiden päitä. Alkoi olla toden teolla nälkä, mikä yleensä tarkoittaa minun kohdallani sitä, että kohta lentelee päitä. Itse asiassa kaikki asiat tarkoittavat minun kohdallani yleensä sitä.
Viimein annokset tulivat. Ruoka oli erinomaista kuten hyvä ruoka usein tuppaa olemaan, ja kauhoimme sitä ilolla suihimme puhellen samalla pikkunokkelaa lievän absurdia paskaa, kuten nuorten ihmisten tapa on.
Äkkiarvaamatta krapula, ilmeisesti ruoan sisäistämisen seurauksena, iski minuun täydellä voimallaan. Tulin äärimmäisen tietoiseksi viereisessä pöydässä metelöivästä pikkupojasta, takana istuvan miehen halvan partaveden löyhkästä ja omasta lievän resuisesta olemuksestani. "Katsokaa, Miihkali-Joona kuolee", kihersi tyttöystäväni vieressäni ja nauroi ilmeisesti sangen koomisen näköiselle hengenhaukkomiselleni.
Laskin pääni pöydälle ja hyväksyni hiljaa nyyhkyttäen kohtaloni. Nyt minä kuolen. Päätin vilkaista viimeistä kertaa ympärilläni keikkuvaa maailmaa, kun näin hänet: Ohitseni purjehti kaunein koskaan näkemäni nainen. Tummat pitkät hiukset, ei lainkaan rokonarpinen naama, siro muttei liian anorektinen ruumiinrakenne, pitkien ripsien alla kiiltävät rajuja bondage-sessioita tai ainakin mietoja lähetyssaarnaajahetkiä lupailevat kauniit silmät. Ähkäisin tukahtuneesti.
Koska kukaan ei tuntunut noteeraavan hiljaista ähkäisyäni ja minä olen vähän tällainen huomionhakuinen kaveri, ähkäisin lujempaa. Varmuuden vuoksi vielä karjahdin, vislasin lujaa ja taputin käsiäni yhteen.
"Saddam, mikä sinun on", kysyi tyttöystäväni huolestuneen näköisenä. En tiennyt mitä vastata - enhän minä voi kertoa suoraan tyttöystävälleni, että rakastuin juuri ohitsemme kävelleeseen tarjoilijaan.
"Minä vain... Zoomailin hiukan tuon hillittömän komean miestarjoilijan takapuolta", valehtelin hätäpäissäni ja heilautin hajamielisesti jonnekin keittiön suuntaan. "Pakarat kuin dopingilla treenatulla orilla. Sinne väliin kun saisi dipata rakkauden perunalastuns"(Jatka vain, veli! -homolukijat [97,4 % lukijoista]) "Minkä miestarjoilijan? En minä nähnyt mitään miestarjoilijaa", kysyi Mika kummastuneena ja vilkuili ympärilleen.
"Ehkä minä vain kuvittelin hänet... Minä kuvittelen tuollaisia usein. Tai siis että aprillia!", sanoin mairea ilme kasvoillani ja puhalsin helpottuneena ilmaa ulos keuhkoistani. Kiperä tilanne, mutta taitavasti hoidettu.
Lopettelimme ateriamme, heitimme lautaset seinään, puimme sukelluspuvut päällemme ja uimme kolmemetrisen leväkasvuston läpi kohti pekonista ja vaahtokarkeista valmistettua kyläämme, jossa taivas on styroksia ja auringon tilalla kasvaa luumupuu. Kohta lentelee päitä!
Ja sitten viilsin rant... Äh.
Aluksi kaikki meni hyvin. Istuuduimme pöytään, tilasimme ystävälliseltä myyjältä annoksemme ja aloitimme värikkään ja idearikkaan keskustelumme siitä, kuinka hyvä läppä olisi karjaista kesken aterioinnin aina välillä: "Kohta lentelee päitä!"
"Josif-Lamarr ja Mika [nimi muutettu, toim. huom.], tuletteko te hakemaan salaattia", kysyi tyttöystäväni noustessaan. "Salaattia... Akkain kotkotuksia!" huusimme minä ja Mika yhteen ääneen ja pönötimme vähän tuoleillamme. "Minä ainakin syön pelkkää lihaa... Ja luita", tokaisin Mikalle kuola suupielestäni valuen, ja pönötin vielä vähän lisää. Sitten lihakseni väsyivät ja lopetin pönött... Miten helvetissä pönötetään?
Joka tapauksessa, jossain vaiheessa tyttöystäväni ja Mikan tyttöystävä, kutsuttakoon häntä nyt vaikkapa Schizo-Janneksi, palasivat salaattitiskiltä. "Onpa aivan kauhean kuvottavan näköistä salaattia", sanoin nasaaliäänellä ja katselin hajamielisesti tuhahdellen Schizo-Jannen ja tyttöystäväni, kutsuttakoon häntä nyt vaikkapa Adolf Hitleriksi, rehujen närppimistä. Samassa katseeni kuitenkin terävöityi ja hengitykseni salpautui; "Onko... Onko salaattitiskillä patonkia?" kysyin Adolf Hitleriltä värisevällä äänellä hänen lautasellaan kimmeltävää patonginkannukkaa palavasti tuijottaen. "Patonki on hyvää!"
"Kyllä vain, kulta", sanoi Adolf Hitler hajamielisesti ja tunki suuhunsa lihottavaa haarukallista lehtisalaattia, täytyy varmaan vähän rajoittaa sen noita juttuja ettei tule sitä massaa sitten ihan vitusti, koska siis se on ainakin ihan varma ettei sellaista lihavaa luuskaa halua kukaan pain(Ihan oikeasti hei, mitä helvettiä? -järjen ääni) (Note to self: Älä tunnusta edes humalassa tyttöystävälle kirjoittavasi Krapulablogia, vaan pitäydy tiukasti siinä väitteessä, että kirjoitat Viiniä ja villasukkia.)
Nousin pöydälle ja esitin kuuluisan patonkitanssini. Vasen, vasen, eteen, taakse, repäise housut kahtia, kenguruhyppy viereisen pöydän miehen syliin, ravista takapuolta jne. Iloisesti virnistellen juoksin salaattitiskille ja ladoin lautaseni täyteen patonkia. Pudotukseni maan pinnalle tuli kuitenkin olemaan kova, kuten voitte seuraavasta lainauksesta päätellä, koska se kuvastaa aika hyvin tilannetta, eli sitä ettei tiskiltä löytynyt lainkaan voita: "Mutta... Täällä ei ole lainkaan voita", huokaisin tuskastuneena. "Nyt mä kyllä tapan itseni ja mukaan lähtee ainakin kaikki tämän ravintolan asiakkaat ja pari satunnaista ikkunasta näkyvää tyyppiä!" kailotin kuuluvaan ääneen.
Onnekseni huomasin kuitenkin lähes samantien salaattipöydän reunassa olevan kulhon. "Chili-kermaviilikastiketta", tavasin kulhon vierestä. "Minähän voin kastaa patonkini siihen!" Jetsulleen - otin ja kastoin "patonkini" siih... Ei, vaan esitin kuuluisan chili-kermaviilikastike-tanssini. Taakse, taakse, kierrepotku, ravista persettä, kierrepotku, ravista persettä, kierrepotku... Yms.
Palasin takaisin pöytäämme ja haukkasin palan chili-kermaviilikastikkeeseen kastettua patonkia. "Hyi! Onpas pahaa!" huusin iloisesti ja jätin patongit syömättä. Tulisi nyt vain sitä ruokaa - minulle puoliraaka pippuripihvi perunakroketeilla ja kermakastikkeella, Mikalle jättikatkarapuvarras, Adolf Hitlerille chateaubriand ja Schizo-Jannelle korillinen alkuasukkaiden päitä. Alkoi olla toden teolla nälkä, mikä yleensä tarkoittaa minun kohdallani sitä, että kohta lentelee päitä. Itse asiassa kaikki asiat tarkoittavat minun kohdallani yleensä sitä.
Viimein annokset tulivat. Ruoka oli erinomaista kuten hyvä ruoka usein tuppaa olemaan, ja kauhoimme sitä ilolla suihimme puhellen samalla pikkunokkelaa lievän absurdia paskaa, kuten nuorten ihmisten tapa on.
Äkkiarvaamatta krapula, ilmeisesti ruoan sisäistämisen seurauksena, iski minuun täydellä voimallaan. Tulin äärimmäisen tietoiseksi viereisessä pöydässä metelöivästä pikkupojasta, takana istuvan miehen halvan partaveden löyhkästä ja omasta lievän resuisesta olemuksestani. "Katsokaa, Miihkali-Joona kuolee", kihersi tyttöystäväni vieressäni ja nauroi ilmeisesti sangen koomisen näköiselle hengenhaukkomiselleni.
Laskin pääni pöydälle ja hyväksyni hiljaa nyyhkyttäen kohtaloni. Nyt minä kuolen. Päätin vilkaista viimeistä kertaa ympärilläni keikkuvaa maailmaa, kun näin hänet: Ohitseni purjehti kaunein koskaan näkemäni nainen. Tummat pitkät hiukset, ei lainkaan rokonarpinen naama, siro muttei liian anorektinen ruumiinrakenne, pitkien ripsien alla kiiltävät rajuja bondage-sessioita tai ainakin mietoja lähetyssaarnaajahetkiä lupailevat kauniit silmät. Ähkäisin tukahtuneesti.
Koska kukaan ei tuntunut noteeraavan hiljaista ähkäisyäni ja minä olen vähän tällainen huomionhakuinen kaveri, ähkäisin lujempaa. Varmuuden vuoksi vielä karjahdin, vislasin lujaa ja taputin käsiäni yhteen.
"Saddam, mikä sinun on", kysyi tyttöystäväni huolestuneen näköisenä. En tiennyt mitä vastata - enhän minä voi kertoa suoraan tyttöystävälleni, että rakastuin juuri ohitsemme kävelleeseen tarjoilijaan.
"Minä vain... Zoomailin hiukan tuon hillittömän komean miestarjoilijan takapuolta", valehtelin hätäpäissäni ja heilautin hajamielisesti jonnekin keittiön suuntaan. "Pakarat kuin dopingilla treenatulla orilla. Sinne väliin kun saisi dipata rakkauden perunalastuns"(Jatka vain, veli! -homolukijat [97,4 % lukijoista]) "Minkä miestarjoilijan? En minä nähnyt mitään miestarjoilijaa", kysyi Mika kummastuneena ja vilkuili ympärilleen.
"Ehkä minä vain kuvittelin hänet... Minä kuvittelen tuollaisia usein. Tai siis että aprillia!", sanoin mairea ilme kasvoillani ja puhalsin helpottuneena ilmaa ulos keuhkoistani. Kiperä tilanne, mutta taitavasti hoidettu.
Lopettelimme ateriamme, heitimme lautaset seinään, puimme sukelluspuvut päällemme ja uimme kolmemetrisen leväkasvuston läpi kohti pekonista ja vaahtokarkeista valmistettua kyläämme, jossa taivas on styroksia ja auringon tilalla kasvaa luumupuu. Kohta lentelee päitä!
12 kommenttia:
Huh, enpä haluaisi joutua krapulassa ravintolassa seurueeseesi, jos meno on tuol... mitä mä valehtelen itselleni? Tuollainen patonkitanssi piristäisi kummasti näkökenttääH
Lihava luuska? Minä olen aina kuvitellut, että luuska on sellainen kuiva luupussi.
Kun olin vielä varhaisteini, isäni ja hänen silloinen tyttöystävänsä tapasivat riidellä ja vääntää kättä aiheesta "kumpi olisit, jos olisi pakko valita: läskikakku vai luupussi?"
Edelleen oksettaa sana "luuska" tuon konnotaation takia. Niin, että josko voisit nimitellä Adolf Hitleriä joillain muilla haukkumanimillä vastedes? En halua oksennella blogiisi. Tai siis haluan, mieluummin tänne kuin omaani...tai siis, äh, unohda koko juttu.
-minh-
Taisin käydä viime kesänä Tippuripyllyssä, jos sen sieltä Kupittaan suunnalta löytääpi, olisiko Itäisellä Pitkäkadulla?
Ruoka oli luultavasti hyvää, itse olin vähän raskaassa kuosissa.
Kervå: Kaikki on valhetta paitsi tanssi.
Minh: En minä tiedä, en minä muista kirjoittaneeni tuota. Se on vissiin sitä taidetta. Tosissani minä en koskaan voisi kutsua ketään luuskaksi juuri sen takia, että se on jollain tapaa vain yksinkertaisesti kauhean huono sana.
Varapygmi: Siellähän se. Hieno ravintola lähinnä sen vuoksi, että sijaitsee olutravintola Hugon yläkerrassa. Vai sijaitseeko Hugo sittenkin Pippurimyllyn alakerrassa? Tämä on nyt niin vaikea ratkaista, että on varmaan ihan pakko lähteä baar
Ei tyttöystävän nimi voi olla Adolf Hitler. Kokeilepas Quentin Hitleriä.
Stadista katsottuna varmaan kaikki turkulaiset kohteet ovat Kupittaan lähellä. Pippurimylly nyt kuitenkaan ei täältä katsottuna ole Kupittaalla päinkään vaan Martin uljaassa kaupunginosassa. Tämä ihan vain löytöretkeilijöille tiedoksi.
Hmm. Olen asunut joskus Kurjenkaivonkentällä, joka on vähän samalla suunnalla, mutta kaupunginosia en tiedä, olisiko sekin Martin vaikutuspiirissä? (Tarkemmin: asuin talossa, jonka osoite tuo oli, en itse kentällä.)
Siihen aikaan pari kolme korttelia itään päin, ikään kuin Kupittaan suuntaan, sijaitsi Kultainen Hirvi, jossa joskus käytiin hömpsyillä, harvoin jos koskaan syömässä. Muistanko väärin, että tämä lukaali on nykyään Pippurimylly?
Turha kysellä asioita, joihin on helppo itse löytää vastaus. Olin näköjään ihan pihalla, Pippurimylly on toisessa päässä pitkää Itäistä pitkääkatua, Hirvi on yhä Hirvi toisessa päässä.
Kävin ehkä viime kesänä molemmissa ja sotkin kokemukset yhteen? Sen muistan, etten kauhean hyvin muista.
Kaikki paha ei tule muuten stadista, koen olevani toisesta saatanasta, eli Tampereelta. Kiitos silti oikaisusta, arvon rappu, nyt olen vähän kartalla.
Taas haamupäivitys! Päivittäisit nyt ihan oikeasti.
Haamupäivitykset voi muuten estää laittamalla Blogilistalla blogisi omissa tiedoissa "Seurattava tiedosto"-kohtaan Atom-syötteen (blogin alareunassa oleva linkki eli tämä osoite. ;)
Ai, sellainenko auttaa. Minä nyt sitten kokeilin, kun oli niin täsmälliset ohjeet, että melkein tajusin. Kiitoksia vain kovasti.
Kyllä minä tänään ajattelin päivittää oikeasti, mutta toisaalta eikö aivan yhtä hyödyllistä olisi vain mennä takaisin nukkumaan. Katsotaan nyt.
No niin, herätys! Päivittämään siitä! :D
Noni, nyt kyllästyin haamupäivityksiin. Pois meet suosikkilistalta ja käyn lukemassa sitten kun kerkeen. Puspus, muuten oli kivaa.
Wilhelmiina: Ai niin, tämä blogi... Muistelinkin, että jotain minun piti tehdä.
Mutta luulin, että minun piti vain syödä viisi paketillista pekonia ja äh.
Zepanda: Joo, en minä lainkaan ihmettele, haamupäivitykset ovat kieltämättä kauheita. Mutta mitäpä minä niille voisin tehdä kun tuo Wilhelmiinan aiemmin neuvoma konstikaan ei tunnu auttavan.
Lähetä kommentti