Baltimora ja äkäinen susipäähaikaraparvi

Tietää syksyn tulleen, kun varpuset alkavat käydä levittelemässä tupakantumppeja tuhkakupista ympäri parveketta.

***

Tämän sangen päiväkirjamaisen aloituksen tarkoitus oli virittää mieleni sopivan leppoisaan tilaan, jossa vaivatta kirjoittaisin ehkä hitusen nokkelan, lievän absurdin ja hellyyttävän runollisen postauksen Krapulablogiin - ei mistään sen kummemmasta syystä tai aiheesta, minusta nyt vain olisi tuntunut mukavalta kirjoittaa sellainen postaus juuri tänään.

Omituista kyllä mieleeni ei juolahtanut minkäänlaista jatkoa. Kykenin juuri ja juuri kietomaan päässäni samaan tarinavyyhteen raa'an pekonin ja kaislahameessa tanssivan urosmursun, mutten millään saanut nivottua kirjoitukseen mukaan jotakin ajankohtaista turhanpäiväistä uutista, joka tekisi postauksesta ajankohtaisen ja siten mielenkiintoisen.

Tästä syystä toimin kuten aina aiheiden pakoillessa minua teen: Laitoin kädet korvilleni, aloin kirkua ja näpyttelin samalla nenälläni internet-selaimeni osoiteriville jonkin täysin satunnaisen www-osoitteen.

Hassua kyllä, päädyin Krapulablogin Bloggerin hallintasivulle ja sieltä keskeneräisiin teksteihin - hyllypostauksiin, kuten me alan harrastajat keskeneräisiä postauksiamme kutsumme. Päätin valita noin viikko sitten aloittamani ja sittemmin unohtamani postauksen, ja jatkaa sitä.

***

Siinä minä olin, Siperiassa, Taimyrin niemimaalla, juoksemassa alastomana valtavan karibulauman keskellä villisti kirkuen, kun päähäni pälkähti tylsä ja yhdentekevä ajatus: Mitä jos kirjoittaisin Krapulablogiin siitä, millaista elämäni on viiden vuoden kuluttua!

Puin vaatteet ylleni, kävelin parissakymmenessä minuutissa Moskovan lentokentälle ja lensin ensimmäisellä lennolla Suomeen kirjoittamaan blogiani. Kohta keihästetään päitä!

Hämmennyksekseni huomasin muidenkin bloggaajien kirjoittaneen samasta aiheesta. Omituista on se, että lähes poikkeuksetta ihmiset tuntuvat kuvittelevan elämän olevan viiden vuoden kuluttua parempaa kuin nyt. He ovat muuttaneet isompiin taloihin, vaihtaneet parempaan työpaikkaan, ostaneet lisää Applen elektroniikkatuotteita ja niin edelleen. Oma visioni tulevaisuuden maailmastani on realistisempi.

*

Herään 29. elokuuta 2012 hyväntuulisena, unessa näkemälleni valtavalle pekonivuorelle hykerrellen. Juon kupillisen kahvia ja luen päivän lehden, koska minä nyt vain edelleen haluan lukea päivän lehden herätessäni, vaikka teidän mielestänne se onkin täysin turhaa, kun uutiset voi lukea netistäkin. Internet ei rapise yhtä kotoisasti kuin sanomalehtipaperi.

Käyn suihkussa, pesen hampaani ja istahdan tietokoneeni ääreen kirjoittamaan Pääministerin päiväkirja -blogiini postausta siitä, mitä uskoakseni teen viiden vuoden kuluttua.

Niin, kuten huomaatte, mikään ei ainakaan kirjoituksen tässä vaiheessa ole niin hirveästi muuttunut viiden vuoden takaisesta siitä yksinkertaisesta syystä, että elämä vain ei välttämättä niin hirveästi ehdi viidessä vuodessa muuttua. Miettikääpä itse, mitä teitte viisi vuotta sitten, ja mikä silloin oli toisin? Poislukien ne henkilöt, jotka tylsän ja pitkäveteisen tapahtumaketjun seurauksena elivät viisi vuotta sitten 80-luvulla sinä päivänä, jona Baltimora julkaisi singlensä Tarzan Boy. Heillä on kyllä nykyään todella vaikeaa.

Joka tapauksessa, kirjoitan siis blogiini hupailevan postauksen tulevaisuudesta ja julkaisen sen internetissä. Olipa puhdistava kokemus hiukan taas blogata! Mukava irtiotto arjesta tämän kaiken stressin keskellä.

Tämä kaikki huhkiminen saa minut nälkäiseksi. Päätän lähteä syömään johonkin melko huokeaan, mutta silti tasokkaaseen paikkaan - omituista kyllä, aivan kuten tasan viisi vuotta sittenkin. Puen päällysvaatteet ylleni, avaan ulko-ovähvittueijaksa

Toivottavasti lukijat eivät huomaa, että tästä eteenpäin jatkuva teksti on kirjoitettu yli viikko myöhemmin kuin tämän meemikirjoituksen alkuosa. Koska, siis, sehän vähän niinku sotkisi koko jutun.

Avaan siis ulko-oveni ja astun maailmaan, joka ei juurikaan poikkea viiden vuoden takaisesta maailmasta. Minua vastaan hyökkää joukko tyypillisiä ydinjääkesäisen Suomen eläimiä, susipäähaikaroita, jotka repivät kurkkuni auki kurlaten verelläni peloittavasti, joskin myös aavistuksen verran koomisen oloisesti.

Viimeisillä voimillani käännän Applen iRannekelloni viisareita viisi sekuntia eteenpäin, mikä avaa madonreiän, josta syöksyy nopeasti kolme tulevaisuuden mustakaapuista liskonnahkaista robottia, jotka eheyttävät kehoni käyttäen hieman sekaisin mustaa magiaa ja Mamban joululevyä - hyvin yleinen ja suosittu toimenpide kuluttajien keskuudessa näinä aikoina.

Nousen ylös, vedän vahingosta viisastuneena esiin selässäni roikkuvan laserkirveen ja jatkan tuohtuneena puhisten matkaani kohti suosikkiravintolaani, kaksisataa metriä Aurajoen yllä villisti kieppuen ja poukkoillen lentävää ravintolaydinlaiva Svarte Rudolfia.

Astuttuani juuri ainoastaan naurettavan kimeällä äänellä kirkaistuja käskyjä tottelevalle liukuhihnakoneelle ja käskettyäni Mikki Hiiren tai Kuhla Kaanin äänellä sen viedä minut jokirantaan näen taivaalla omituisia kimmeltäviä pisteitä. "Jeesus Kristus palaa takaisin maan päälle", huokaan epäuskoisena ja kumarrun liukuhihnalle tekemään palvovia eleitä kohti taivaita.

Siinä minä siis olen, koomisen hitaasti liikkuvalla liukuhihnalla (itse asiassa liukuhihna ei edes liiku, vaan kyseinen metrin leveä ja pitkä kone vain leijuu tuskastuttavan hitaasti hiljaa suristen parikymmentä senttimetriä maanpinnan yläpuolella ja sen reunalla on kasa liukuhihnaa) polvillani kohottelemassa käsiäni kohti taivaita, kun muistan taskussani olevan monokkelin. "Hei veljet, minähän voin katsoa onko kyseessä todella Jeesus Nasaretilainen", tuumin ääneti ja napautan rintataskuani. Taskustani nousee pieni teräspallo, joka kasvattaa itselleen pyökkipuiset siivet ja lentää hitaasti vasemman silmäni eteen räjähtäen pieniksi hiukkasiksi, jotka putoavat nenänpäälleni, vetäytyvät toisiaan vasten ja muuntautuvat monokkeliksi, joka hypähtää vingahtaen oikean silmäni eteen.

Monokkelin läpi katsoessani tajuan erehdykseni: Taivaalla kimmeltävät pallot eivät olekaan Jeesus Kristus ja seurassaan hengaavat enkelishenkilöt, vaan Prinsessa ja puoli valtakuntaa -kirjansa avulla (pitkä tarina lyhyesti: sen uusintapainoksen kansissa oli tissit. kahdet tissit!) maailman diktaattoriksi vuonna 2007 nousseen Susanna Sievisen sotajoukkojen hävittäjäaluksia, jotka ampuvat suurella vimmalla plasmasäteitä päälleni.

Torjun plasmasäteet käteeni itsestään plasmasädevaarojen aikana materialisoituvalla läpikuultavalla avaruuskilvelläni ja vastaan alusten tuleen laserkirveelläni - ei sillä, ettenkö voisi ampua niitä silmistäni sinkoilevilla marmeladisäteilläkin, mutta se ei toisaalta olisi ihan niin coolia... Ei, tarkemmin ajatellen se olisi ihan helvetin coolia. Ammun siis aluksia silmilläni ja heittäydyn liukuhihnakoneelta maahan, joka ajan hengen mukaisesti nielaisee minut sisuksiinsa kuljettaen minua valtavalla vauhdilla maankuoren sisällä aina maapallon ytimessä sijaitsevaan pieneen paimentolaiskylään asti, joiden asukkaita härnään hetken mielijohteesta ammuskellen heitä silmilläni heidän taivaallaan lennellessäni.

Kun epäilen vaaran väistyneen, painan kännykälläni nollaa (0) ja risuaitaa (#), joka on uusimpien kännyköiden pikavalinta yllä olevan useiden kilometrien maa-aineksen väistymiselle. Lennän takaisin maanpinnalle hyristen kuin sudenkorento, mutta joudun väijytetyksi: Sievisen armeijan joukot ovat jalkautuneet ja vaanivat minua metsikön suojissa verenhimoinen häijy ilme kasvoillaan. Heti kun he näkevät lennosta vielä hieman pyörällä päästäni olevan poloisen meitsin, viskaavat he minua kohti tuhansia uudenaikaisia puuvartisia ja kupariteräisiä keihäitä, jotka tappavat minut. Juuri kun kuollut ruhoni kaatuu maahan, juoksee susipäähaikaraparvi takaisin luokseni, sylkee raatelemansa kaulan takaisin päälleni ja kokoaa sen, kuten niiden tapa syksyisin on.

Koska Applen rannekelloni esiin manaamat robotit laativat jo minulle uuden kaulan, minulla on nyt kaksi kaulaa. Ja olen ehdottoman kuollut. Ja Blogilistakin haamupäivittelee Krapulablogia vielä viidenkin vuoden kuluttua.

Sitten kuol... Eiku, joo.