Potter-fanit jo jonossa. ... Jyväskylässä ensimmäiset jonottajat saapuivat aamulla jo kello kahdeksan. -Iltalehti, 06.03.2008
Kuten aktiivisimmat lukijani saattavat muistaa, kirjoitin kokemuksistani Harry Potter -kirjan jonottamisesta viime vuoden heinäkuussa. Tämän jälkeen on tapahtunut paljon.
Suurin muutos viime vuoteen lienee se, että olen alkanut sydämeni pohjasta halveksia - jopa inhota - Harry Pottereita lukevia lapsia ja aikuisia. Jep, sellainen tuuliviiri minä olen - yhtenä hetkenä heilun nyrkki pystyssä hurraten A-han keikalla, toisena viiltelen WC:ssä ranteitani koska Scoundrel Days ei ollut mielestäni tarpeeksi kaupallisen kuuloinen levy. Sairas minä!
Iltapäivälehtien raportteja kirjaa jonottavista harrastajista lukiessani mieleeni sinkoilee väkisinkin joitakin keinoja, joilla minä myyntiä piristäisin, jos olisin kirjakauppias.
Kun ovet aukeaisivat ja jopa päiväkausia kirjaa pakkasessa odottaneet harrastajat vyöryisivät valtavina massoina sisään, teeskentelisin täysin tietämätöntä enkä vastaisi heidän uteluihinsa millään tavalla. Sanoisin: "Harry mikä? En minä ole sellaisesta kuullutkaan, täysin outo nimi. Mutta hei, täällä olisi nämä uudet Selibaattipäiväkirjat! Suoraan Minna Hapulin kynästä! Ettekö mieluummin haluaisi ostaa kasapäin niitä? Koska siis blogista kirjaksi muunnellut teokset ovat aina ihan järisyttävän kaunokirjallista settiä." Tämän jälkeen nauraisin kumeasti hohottaen tuntikausia, kunnes täysin äkkiarvaamatta tarttuisin satunnaiseen Harry Potter -faniin ja... laittaisin hänet suuhuni. Sitten pureskelisin huolellisesti, kunnes lopulta nielaisisin hänet. Minä olisin hyvin tavanomaisesta poikkeava kirjakauppias.
Kun mylvivä ihmismassa olisi viimein ahdistanut minut nurkkaan ja minun olisi pakko tarjota heille Harry Pottereita, ellen haluaisi tulla revityksi kappaleiksi - mikä toisaalta on jollakin sairaalla tavalla hyvin kiihottava ajatus - myöntyisin viimein heidän vaatimuksiinsa. "Hyvä on, hyvä on", sanoisin. "Tässä ovat uudet Harry Potter ja Kuoleman varjelukset -kirjat!"
Silloin nykäisisin katossa roikkuvasta kullanvärisestä köydestä, joka laskisi miljoonia kirjapinoja taakseen kätkevän esiripun. Kirjoja isoavat ihmishaaskat juoksisivat innosta kirkuen hamuamaan likaisiin käsiinsä kiiltäväkantisia Harry Potter -kirjoja ja kiittäisivät minua pelastajanaan.
"Muistakaa sitten, ettette lue, selaile ja pläästi niitä klähmäisine tassuinenne täällä kirjakaupassa!" huutelisin falsettiäänellä ja juoksentelisin hullunkurisen näköisenä ihmisivilinässä. Kunnes joku kunnoton kielloistani huolimatta avaisi kirjan kannet ja huomaisi, että koko kirja on täynnä minun kirjoittamiani muistiinpanoja vuoden 1997 HPK-Tappara -jääkiekko-ottelusta.
"Hei, näissä kirjoissa ei ole kansien välissä mitään", huutaisi joku tötteröpää ärsyttävällä äänellä ja katsoisi minua haastavasti. Kaikki muutkin kirjakaupassa olijat avaisivat käsissään olevien kirjojen kannet, ja huomaisivat synkeän totuuden.
"Tuollaisia ne olivat, kun minä ne maahantuojalta sain", väittäisin ensin, kunnes viimein taipuisin lasten syyttävien katseiden alla ja lupaisin käydä hakemassa kirjojen väliin niiden oikeat sivut takahuoneesta. "Pieni hetki vain, älkää menkö mihinkään... Ikään kuin te edes pystyisitte... Olen asettanut tarkka-ampujia kaikkien uloskäyntien ulkopuol... No niin, hetki vain!" huutaisin ja könyäisin kauppani takahuoneeseen.
Alkaisin täyttää kirjoja niiden oikealla sisällöllä, mutta huomaisin nopeasti, ettei minulla ole tarpeeksi Harry Potter -kirjoja täyttämään kaikkien Harry Potter -kirjojen kansia - luultavasti, koska olen lämmittänyt kartanoani pitkin vuotta niiden sivuilla. Mutta en polttamalla niitä, vaan liimaamalla niitä seinissäni oleviin tykinkuulan kokoisiin reikiin. Kirottu poliisin ja armeijan piiritys... Jos en vain olisi ottanut panttivangiksi niitä korealaisia suurlähettiläitä "R-Kioskit keskiolutpulloihin" -kampanjaani alleviivatakseni... No jaa.
Tekisin mitä tehtävissä on, eli alkaisin täyttää kirjojen kansia muiden kirjojen sivuilla. Hiukan Foucaultin heiluria, muutama sivu Oikeusjuttua, ripaus Postitoimistoa ja loput Pääministerin morsianta... Aijai, minusta voisi tulla aika hyvä kirjojen kokoaja, vaikka itse sanonkin!
Viimein saisin urakkani päätökseen ja palaisin kaupan puolelle. "No niin, te voititte. Tässä niitä kirjoja nyt sitten on", sanoisin ostajille ja sihahtelisin kirjoja jakaessani tuohtuneesti. Kun kaikki olisivat saaneet omansa, kävelisin hilpeästi kävelykeppiini nojaten kassalle ja käskisin jämäkästi ihmisiä menemään suoraan jonoon. "Ei etuilla siellä! Ja sitä paitsi a-aa, nyt ei ole suora jono! Viides tyttö hiukan vasemmalle! Poika siinä takana kymmenen senttiä ylöspäin! Kenen häntä siellä viuhuu? Ja nyt näkyy takaosasta selvästi että joku työntelee maustekurkkuja edessä seisovan korvaan!" ja niin edelleen.
Kun viimein olisin saanut jonon minua tyydyttävään järjestykseen, alkaisi itse myynti.
Ensimmäinen maksaja olisi yksitoistavuotias pikkutyttö. "Jonotin kirjaani kymmenen tuntia!" sanoisi hän ylpeänä ja hymyilisi minulle kohteliaasti. "No sehän on kyllä aika pitkä aika", sanoisin hieman eteenpäin nojautuen muka vaikuttuneena ja mutisisin heti perään hiljaa: "... idiootti." Tämän jälkeen katselisin silmät suurina, pää napakasti puolelta toiselle kääntyillen ympärilleni kuin ihmetellen kuka sen sanoi. Ja heti perään karjaisisin niin lujaa kuin pystyisin: "Idiootti!" Ja mutisisin hiljaa: ... no sehän on kyllä aika pitkä aika."
Muutaman kerran jälkeen tyttö ehkä uskaltautuisi kysymään, paljonko kirja maksaa. Niinpä, paljonkos tosiaan? Akateemisen Kirjakaupan johtaja Stig-Björn Nyberg sanoo: "Se hinnoitellaan vasta huomenna. Katsotaan, mihin hinta muodostuu."
Pohtisin hetken ja vastaisin: "Tjaahs... Katsotaanpa mihin hinta muodostuu... Materiaali, käsittelykulut ja verot... Sanotaan tasan miljoona. Miljoona euroa." Tyttö katsoisi minua kauhuissaan. "Mutta eihän se voi maksaa miljoonaa euroa! Edellinen kirja maksoi 32 euroa!" huutaisi hän ja näkisin hänen silmiensä kostuvan.
"Myyjän markkinat, napero, myyjän markkinat", sanoisin itsetietoisella nasaaliäänellä ja läpsyttelisin käsilläni vatsaani.
Pikkutyttö purskahtaisi itkuun ja juoksisi kyynelsilmin ulos kaupasta unelmat murskana, uskon kaikkeen hyvään menettäneenä. "Eivät ne talvisodassakaan juosseet karkuun!" huutaisin perään puolustelevalla, hieman epävarmalla äänellä. Olikohan miljoona sittenkin hieman liikaa? Juoksivatko ne talvisodassa karkuun? Minä ainakin olisin juossut. Mietitäänpä: makaat lumihangessa ja sinua lähestyy ihminen ase kädessään, ilmeisenä tarkoituksenaan tappaa sinut. Miksi kukaan jäisi paikoilleen? Sehän olisi sairasta!
Päätän kokeilla, miltä tuollaisessa tilanteessa todella tuntuisi. Annan seuraavalle jonottajalle aseen ja käsken häntä tähtäämään minua sillä. Kyllä, ehdottomasti tekisi mieli juosta pakoon - ei puhettakaan mistään muusta. Mutta silloin kuulen korvissani isoisäni äänen: "Muista isänmaa, pojanpoika, muista isänmaa!"
Ehdin hetken aikaa miettiä, kuinka sairas ihmisen pitää olla, jotta hän kuuntelee mp3-soittimella isoisänsä puheita, kun jonottamiseen kyllästynyt Potter-fani laukaisee hänelle antamani aseen ja kuolen. Tämän jälkeen jokainen jonottaja tulee vuorollaan tiskille, laskee kassakoneeseen miljoona euroa ja palaa kotiinsa lukemaan Harry Potter - Oikeusjuttu - Pääministerin morsian - Postitoimisto - Foucaultin heiluriaan. Tulee kevät, lopulta kesä, ja elämä jatkuu entisellään, paitsi minulla, koska makaan kuolleena kirjakauppani lattialla.
Jossakin vaiheessa äitini alkaa kaivata minua, lähinnä koska en ole pitkiin aikoihin lähettänyt hänelle kirjettä, jossa kerron hallituksen agenttien olevan luultavasti perässäni, koska ostan lähi-Valintatalosta niin paljon pekonia viikossa. Hetken pohdittuaan hän kuitenkin kohauttaa olkapäitään ja jatkaa sanomalehtensä lukua.
Tulistun tästä piittaamattomuudesta niin, että palaan kuolleista. Tämä on kuitenkin niin suuri voimanponnistus, etten taas eläessäni olekaan enää vihainen, vaan minun vain tekee mahdottomasti mieli pekonia. Käyn ostamassa lähikauppani pekonivarastot tyhjiksi ja lähetän äidilleni kirjeen, jossa kerron pelkääväni jonkin satunnaisen hallituksen agenttien olevan perässäni, koska ostan joka viikko niin paljon pekonia lähi-Valintatalostani. Äitini kehottaa minua rauhoittumaan ja kehittelemään itselleni jotain mielekästä tekemistä - voisin esimerkiksi perustaa kirjakaupsdglpsågandalfgplas
Kuten aktiivisimmat lukijani saattavat muistaa, kirjoitin kokemuksistani Harry Potter -kirjan jonottamisesta viime vuoden heinäkuussa. Tämän jälkeen on tapahtunut paljon.
Suurin muutos viime vuoteen lienee se, että olen alkanut sydämeni pohjasta halveksia - jopa inhota - Harry Pottereita lukevia lapsia ja aikuisia. Jep, sellainen tuuliviiri minä olen - yhtenä hetkenä heilun nyrkki pystyssä hurraten A-han keikalla, toisena viiltelen WC:ssä ranteitani koska Scoundrel Days ei ollut mielestäni tarpeeksi kaupallisen kuuloinen levy. Sairas minä!
Iltapäivälehtien raportteja kirjaa jonottavista harrastajista lukiessani mieleeni sinkoilee väkisinkin joitakin keinoja, joilla minä myyntiä piristäisin, jos olisin kirjakauppias.
Kun ovet aukeaisivat ja jopa päiväkausia kirjaa pakkasessa odottaneet harrastajat vyöryisivät valtavina massoina sisään, teeskentelisin täysin tietämätöntä enkä vastaisi heidän uteluihinsa millään tavalla. Sanoisin: "Harry mikä? En minä ole sellaisesta kuullutkaan, täysin outo nimi. Mutta hei, täällä olisi nämä uudet Selibaattipäiväkirjat! Suoraan Minna Hapulin kynästä! Ettekö mieluummin haluaisi ostaa kasapäin niitä? Koska siis blogista kirjaksi muunnellut teokset ovat aina ihan järisyttävän kaunokirjallista settiä." Tämän jälkeen nauraisin kumeasti hohottaen tuntikausia, kunnes täysin äkkiarvaamatta tarttuisin satunnaiseen Harry Potter -faniin ja... laittaisin hänet suuhuni. Sitten pureskelisin huolellisesti, kunnes lopulta nielaisisin hänet. Minä olisin hyvin tavanomaisesta poikkeava kirjakauppias.
Kun mylvivä ihmismassa olisi viimein ahdistanut minut nurkkaan ja minun olisi pakko tarjota heille Harry Pottereita, ellen haluaisi tulla revityksi kappaleiksi - mikä toisaalta on jollakin sairaalla tavalla hyvin kiihottava ajatus - myöntyisin viimein heidän vaatimuksiinsa. "Hyvä on, hyvä on", sanoisin. "Tässä ovat uudet Harry Potter ja Kuoleman varjelukset -kirjat!"
Silloin nykäisisin katossa roikkuvasta kullanvärisestä köydestä, joka laskisi miljoonia kirjapinoja taakseen kätkevän esiripun. Kirjoja isoavat ihmishaaskat juoksisivat innosta kirkuen hamuamaan likaisiin käsiinsä kiiltäväkantisia Harry Potter -kirjoja ja kiittäisivät minua pelastajanaan.
"Muistakaa sitten, ettette lue, selaile ja pläästi niitä klähmäisine tassuinenne täällä kirjakaupassa!" huutelisin falsettiäänellä ja juoksentelisin hullunkurisen näköisenä ihmisivilinässä. Kunnes joku kunnoton kielloistani huolimatta avaisi kirjan kannet ja huomaisi, että koko kirja on täynnä minun kirjoittamiani muistiinpanoja vuoden 1997 HPK-Tappara -jääkiekko-ottelusta.
"Hei, näissä kirjoissa ei ole kansien välissä mitään", huutaisi joku tötteröpää ärsyttävällä äänellä ja katsoisi minua haastavasti. Kaikki muutkin kirjakaupassa olijat avaisivat käsissään olevien kirjojen kannet, ja huomaisivat synkeän totuuden.
"Tuollaisia ne olivat, kun minä ne maahantuojalta sain", väittäisin ensin, kunnes viimein taipuisin lasten syyttävien katseiden alla ja lupaisin käydä hakemassa kirjojen väliin niiden oikeat sivut takahuoneesta. "Pieni hetki vain, älkää menkö mihinkään... Ikään kuin te edes pystyisitte... Olen asettanut tarkka-ampujia kaikkien uloskäyntien ulkopuol... No niin, hetki vain!" huutaisin ja könyäisin kauppani takahuoneeseen.
Alkaisin täyttää kirjoja niiden oikealla sisällöllä, mutta huomaisin nopeasti, ettei minulla ole tarpeeksi Harry Potter -kirjoja täyttämään kaikkien Harry Potter -kirjojen kansia - luultavasti, koska olen lämmittänyt kartanoani pitkin vuotta niiden sivuilla. Mutta en polttamalla niitä, vaan liimaamalla niitä seinissäni oleviin tykinkuulan kokoisiin reikiin. Kirottu poliisin ja armeijan piiritys... Jos en vain olisi ottanut panttivangiksi niitä korealaisia suurlähettiläitä "R-Kioskit keskiolutpulloihin" -kampanjaani alleviivatakseni... No jaa.
Tekisin mitä tehtävissä on, eli alkaisin täyttää kirjojen kansia muiden kirjojen sivuilla. Hiukan Foucaultin heiluria, muutama sivu Oikeusjuttua, ripaus Postitoimistoa ja loput Pääministerin morsianta... Aijai, minusta voisi tulla aika hyvä kirjojen kokoaja, vaikka itse sanonkin!
Viimein saisin urakkani päätökseen ja palaisin kaupan puolelle. "No niin, te voititte. Tässä niitä kirjoja nyt sitten on", sanoisin ostajille ja sihahtelisin kirjoja jakaessani tuohtuneesti. Kun kaikki olisivat saaneet omansa, kävelisin hilpeästi kävelykeppiini nojaten kassalle ja käskisin jämäkästi ihmisiä menemään suoraan jonoon. "Ei etuilla siellä! Ja sitä paitsi a-aa, nyt ei ole suora jono! Viides tyttö hiukan vasemmalle! Poika siinä takana kymmenen senttiä ylöspäin! Kenen häntä siellä viuhuu? Ja nyt näkyy takaosasta selvästi että joku työntelee maustekurkkuja edessä seisovan korvaan!" ja niin edelleen.
Kun viimein olisin saanut jonon minua tyydyttävään järjestykseen, alkaisi itse myynti.
Ensimmäinen maksaja olisi yksitoistavuotias pikkutyttö. "Jonotin kirjaani kymmenen tuntia!" sanoisi hän ylpeänä ja hymyilisi minulle kohteliaasti. "No sehän on kyllä aika pitkä aika", sanoisin hieman eteenpäin nojautuen muka vaikuttuneena ja mutisisin heti perään hiljaa: "... idiootti." Tämän jälkeen katselisin silmät suurina, pää napakasti puolelta toiselle kääntyillen ympärilleni kuin ihmetellen kuka sen sanoi. Ja heti perään karjaisisin niin lujaa kuin pystyisin: "Idiootti!" Ja mutisisin hiljaa: ... no sehän on kyllä aika pitkä aika."
Muutaman kerran jälkeen tyttö ehkä uskaltautuisi kysymään, paljonko kirja maksaa. Niinpä, paljonkos tosiaan? Akateemisen Kirjakaupan johtaja Stig-Björn Nyberg sanoo: "Se hinnoitellaan vasta huomenna. Katsotaan, mihin hinta muodostuu."
Pohtisin hetken ja vastaisin: "Tjaahs... Katsotaanpa mihin hinta muodostuu... Materiaali, käsittelykulut ja verot... Sanotaan tasan miljoona. Miljoona euroa." Tyttö katsoisi minua kauhuissaan. "Mutta eihän se voi maksaa miljoonaa euroa! Edellinen kirja maksoi 32 euroa!" huutaisi hän ja näkisin hänen silmiensä kostuvan.
"Myyjän markkinat, napero, myyjän markkinat", sanoisin itsetietoisella nasaaliäänellä ja läpsyttelisin käsilläni vatsaani.
Pikkutyttö purskahtaisi itkuun ja juoksisi kyynelsilmin ulos kaupasta unelmat murskana, uskon kaikkeen hyvään menettäneenä. "Eivät ne talvisodassakaan juosseet karkuun!" huutaisin perään puolustelevalla, hieman epävarmalla äänellä. Olikohan miljoona sittenkin hieman liikaa? Juoksivatko ne talvisodassa karkuun? Minä ainakin olisin juossut. Mietitäänpä: makaat lumihangessa ja sinua lähestyy ihminen ase kädessään, ilmeisenä tarkoituksenaan tappaa sinut. Miksi kukaan jäisi paikoilleen? Sehän olisi sairasta!
Päätän kokeilla, miltä tuollaisessa tilanteessa todella tuntuisi. Annan seuraavalle jonottajalle aseen ja käsken häntä tähtäämään minua sillä. Kyllä, ehdottomasti tekisi mieli juosta pakoon - ei puhettakaan mistään muusta. Mutta silloin kuulen korvissani isoisäni äänen: "Muista isänmaa, pojanpoika, muista isänmaa!"
Ehdin hetken aikaa miettiä, kuinka sairas ihmisen pitää olla, jotta hän kuuntelee mp3-soittimella isoisänsä puheita, kun jonottamiseen kyllästynyt Potter-fani laukaisee hänelle antamani aseen ja kuolen. Tämän jälkeen jokainen jonottaja tulee vuorollaan tiskille, laskee kassakoneeseen miljoona euroa ja palaa kotiinsa lukemaan Harry Potter - Oikeusjuttu - Pääministerin morsian - Postitoimisto - Foucaultin heiluriaan. Tulee kevät, lopulta kesä, ja elämä jatkuu entisellään, paitsi minulla, koska makaan kuolleena kirjakauppani lattialla.
Jossakin vaiheessa äitini alkaa kaivata minua, lähinnä koska en ole pitkiin aikoihin lähettänyt hänelle kirjettä, jossa kerron hallituksen agenttien olevan luultavasti perässäni, koska ostan lähi-Valintatalosta niin paljon pekonia viikossa. Hetken pohdittuaan hän kuitenkin kohauttaa olkapäitään ja jatkaa sanomalehtensä lukua.
Tulistun tästä piittaamattomuudesta niin, että palaan kuolleista. Tämä on kuitenkin niin suuri voimanponnistus, etten taas eläessäni olekaan enää vihainen, vaan minun vain tekee mahdottomasti mieli pekonia. Käyn ostamassa lähikauppani pekonivarastot tyhjiksi ja lähetän äidilleni kirjeen, jossa kerron pelkääväni jonkin satunnaisen hallituksen agenttien olevan perässäni, koska ostan joka viikko niin paljon pekonia lähi-Valintatalostani. Äitini kehottaa minua rauhoittumaan ja kehittelemään itselleni jotain mielekästä tekemistä - voisin esimerkiksi perustaa kirjakaupsdglpsågandalfgplas
11 kommenttia:
Tuota... et tulis meille töihin? Tuo jonojärjestyksen tekeminen teki muhun aivan mielettömän suuren vaikutuksen.
Toiset ne vain kommentoivat kirjoitusta ennen kuin se on edes valmis! (Klikkasin jossain vaiheessa vahingossa tuota julkaisunappulaa.)
Tämän blogin linjahan on sellainen, että se poikii minulle useita työtarjouksia päivittäin. Tästä syystä palkan täytyisi olla ainakin... miljoona euroa! Viikossa! (Minusta on hauskaa hinnoitella kaikki asiat miljoonan arvoiseksi. En tiedä miksi.)
No saako jo kommentoida? Onko se nyt valmis?
Taidan jättää kesken ja jatkaa syksymmällä.
"Hiukan Foucaultin heiluria, muutama sivu Oikeusjuttua, ripaus Postitoimistoa ja loput Pääministerin morsianta."
Harry Potter päätyy pääministerin panopuuksi, tulee hylätyksi ja masentuu, lankeaa viinaan, naisiin ja raveihin, herää krapulassa kotoaan, mistä hänet pidätetään ja asetetaan syytteeseen tuntemattomasta rikoksesta - ja lopulta käy ilmi, että kaiken takana on Temppeliritarit? Kuulostaa sellaiselta Potterilta, jonka minäkin tahtoisin lukea.
"mihin hinta muodostuu"?
Hintalappuun??
Inkvisiittori: Uuniperunoita syövä, luudalla oikeussalissa lentelevä Casaubon-Chinaski. Aijaijai.
Kervå: Olisihan se hauskaa, jos kaupassa käydessä pitäisi jokaisen tuotteen kohdalla aina pysähtyä tutkiskelemaan, mihin se hinta tällä kertaa on muodostunut.
Hyvin muodostunut. Ehdottomasti hintalapun tai missä se ikinä riippuukaan täytyy olla hyvin muodostunut. (Tätä lukiessa käsien täytyy tehdä kurveja)
Sedis: Tästä päivästä alkaen jokaisen Krapulablogia lukevan täytyy koko postauksen ajan tehdä käsillään kurveja.
Nimi paperiin ;)
http://www.adressit.com/blogisanomat
Ja tästä päivästä alkaen voisit alkaa päivittää!
Lähetä kommentti