Lähinnä tällaisia minä ajattelen

Siinä minä olin, aloittamassa blogiini leppoisaa merkintää siitä, miten ärsyttävää on, kun turistit kuolevat bussionnettomuudessa Malagassa ja vievät palstatilaa tärkeiltä Paris Hilton -uutisilta. Istuin tuolillani mukavasti taakse nojaten, näppäimistö lepäsi sylissäni ja odotin vain sitä tuttua maagista tunnetta, joka minut tavallisesti blogikirjoituksen alussa valtaa, ja saa sormeni lentämään näppäinten yllä vesitanssijan taidolla ja viehkeydellä.

Mutta mitään ei tapahtunut. Ei, ei irtoa - ei vitsejä siitä, miten turistit eivät nyt ainakaan joudu syömään niitä Finnairin kaameita ruokia. Ei sukkeluuksia siitä, kuinka vaikeaa Alexander Stubbilla tulee olemaan esittää surunvalittelunsa, kun hän ei voi samalla hymyillä Pepsodent- tai vähintäänkin Colgate-hymyään. Ei edes lyhyttä, konservatiivisia lukijoitani kosiskelevaa ajatusleikkiä siitä, kuinka tragikoomisella tavalla hupaisaa olisi, jos kesken pelastustöiden bussiin hyppäisi sanotaan nyt vaikkapa verenhimoinen villihanhi, joka alkaisi piehtaroida kuolleiden ruumiiden veressä ja söisi sisäelim... No, ymmärrätte varmasti pointin.

Itse asiassa tiedän aivan hyvin, miksi tekstiä ei synny. Vika on uudessa asunnossani. Niin, minä olen muuttanut, jo puolisentoista kuukautta sitten. Tiedän, tiedän. Nyt te kysytte, miten se muka mihinkään vaikuttaa. Eikö todellisen bloggaajan pitäisi pystyä kirjoittamaan postausta vaikka julkisella paikalla, ruuhkaisessa linja-autossa tai tienvarsipommia Darfurissa purkaessaan. Pitäisi kai, mutta ehkä minä en vain ole niin kauhean hyvä tässä. Minulle tämä on kuin seksiä - ympäristön, valaistuksen ja ohimennen naposteltavien bresaola-slaissien pitää olla juuri oikeanlaiset, tai lopetan kesken ja alan itkeä.

Näinä vuosina, joina olen blogannut (tai harrastanut seksiä) olen nimittäin tehnyt tästä puuhasta aika lailla normatiivista hommaa. Idea tekstin aiheesta tai seksistä voi periaatteessa syntyä missä tahansa, mutta siitä eteenpäin kuvio on aina ollut sama: Päätän toteuttaa aikeeni, jolloin siirryn parvekkeelleni tupakoimaan. Nautinnollisia, hitaita henkosia vedellessäni keksin alun, pari keskivaiheille sijoittuvaa riviä ja päätän, yritänkö saada tälle kaikelle jonkinlaisen merkityksen vai roiskinko vain menemään römeästi nauraen vailla sen kummempaa tarkoitusta.

Sitten vain tumppaan tupakan, kävelen sisään ja alan kirjoittaa. Tai harrastaa seksiä. Mikäli yritän suoraan istuutua tietokoneelleni ja alkaa kirjoittaa, syntyy ruudulle jostakin syystä vain erilaisten sähköhammasharjojen käyttöohjeita, millä toisaalta teen aika hyvin rahaa pimeillä ohjekirjamarkkinoilla. Mutta mitä bloggaamiseen tulee, minä tarvitsen tupakkahetkeni.

Syy siihen, miksi tämä asunto ei sovellu bloggaustarpeisiini on se, ettei minulla ole enää parveketta. Kaikki muu kyllä löytyy: Hieno keittiö, jonka uudenkarhea liesi on kuin luotu hulvattomia pekoniorgioita varten. Suuri kylpyamme, joka kutsuu krapulasta kärsivää ihmishaaskaa hempeään syleilyynsä (ja kun saan tänne lämpimänkin veden, kylpyhetkistä tulee vielä nautinnollisempia!) Kaunis näköala mets... merelle, makuukammari johon kuuluu oheisvarusteena kaunis tummaverikkö, joka on aina valmis tyydyttämään kumppaninsa tarpeet, paitsi nyt kun päätä särkee ja astangajoogakin jäi kesken ja eikö nuo verhot ole sittenkin ihan paskat, kohta lentelee päitä ja teilauspyörään joutuu kiduttumaan ihan kaikki saatana. Sanalla sanoen siis aika timmi kämppä.

Näin ollen minulla on kaksi vaihtoehtoa: voin joko olla ikuisesti bloggaamatta, tai sitten voin yrittää saada inspiraationi jotenkin muuten kuin parvekkeella istuskellen. Tai sitten voin tehdä jotain täysin spontaania, joka ehkä saa minut bloggaamaan tai lopettamaan bloggaamisen ja aloittamaan kalliokiipeilyn, mikä olisi aika sairasta, koska olen aina vihannut kalliokiipeilyä harrastavia mukatrendikkäitä idiootteja. "Minä lähden nyt harrastamaan kalliokiipeilyä", sanovat he nasaaliäänillään - ja lähtevät johonkin kalliiseen halliin, jossa on tekoseiniä, joissa voi kiipeillä valjaissa! Mitä vitun kalliokiipeilyä se on! Jos minä kalliokiipeilisin, tekisin sitä oikeilla, valtavilla kallioilla, apunani vain jäntevä kehoni, machete-veitsi ja rynnäkkökivääri. Jos putoaisin kalliolta ja katkaisisin jalkani, veistäisin nahan ja lihan katkenneesta kohdasta pois, naulaisin katkenneet luunkappaleet takaisin ja venyttäisin nahan takaisin. Se olisi kunnollista kalliokiipeilyä.

Tai sitten toteutan pitkäaikaisen haaveeni perustaa kauppatorille kojun, jonka konsepti olisi sellainen, etten koskaan toteuta asiakkaideni toiveita. Näen mielessäni seuraavanlaisen skenaarion:

"Ottaisin lämmintä pekoni-rucola-salaattia, päivää", sanoo asiakas. "Olkaa hyvä", sanon, ja ojennan hänelle lautasellisen toscanalaista latva-artisokkasalaattia. "Anteeksi, hyvä mies, mutta tilasin pekoni-rucola-salaattia!" kivahtaa asiakkaani - tiukan näköinen konttorissa työskentelevä juppi - loukkaantuneena ja kiristelee hampaitaan. "Voi ei, olen pahoillani!" huudahdan ja lupaan korjata tilanteen heti. Otan hänen lautasensa, kumarrun tiskin alle ja laitan päähäni silinterihatun. Nousen, ja alan vain tuijottaa asiakastani rennon oloisena. Aina kun hän on sanomassa jotain, avaan innostuneen näköisenä suuni - kuin olisin sanomassa jotain tärkeää - ja hän vaikenee. Ja silloin suljen suuni. Kun hän taas yrittää torua minua pekoni-rucola-salaattinsa viipymisestä, avaan taas suuni, ja hän jää katsomaan minua hiljaa! Hahaa! Voisin jatkaa tätä ikuisuuksiin!

Ehkä siinä olisi ratkaisu blogiongelmaani. Aina, kun löytäisin sopivan bloggausaiheen, avaisin Bloggerin editorin, pitäisin sitä hetken avoinna ja sulkisin sen. Hyvällä säkällä se aiheuttaisi edes haamupäivityksiä. Niitä on näkynyt viime aikoina Blogilistalla aika paljon. SanomaWSOY:n jätkillä taitaa ote lipsua. Blogilista betakin vaikuttaa aika paskalta... Ehkä voisin kirjoittaa vain ikuisesti uudelleen sitä postausta, jossa kerron Blogilista betasta työpaikkani saunaillassa...