Sotaturistina Georgiassa

Siinä minä olin, lekottelemassa kylpyammeessani kumiankkojen ja erään harvinaisen tylsän tapahtumaketjun seurauksena myös elävien ankkojen seassa, kun päähäni pälkähti oiva ajatus: minähän lähden sotaturistiksi Georgiaan!

Idea oli kieltämättä hautunut päässäni jo hieman pidempään. Kirjoitin joitakin päiviä sitten Krapulablogiin aika hauskan kirjoituksen Georgian aseellisesta konfliktista, mutta teksti karkasi jatkuvasti käsittelemään sementinsekoituskoneita ja pehmenneitä erektioita. Mitä voin sanoa, se ei ollut parhaita päiviäni. Julkaisen sen ehkä joskus, jos joku poistaa esimerkiksi Facebook-tunnuksensa ja internetissä vapautuu hieman tilaa.

Luin myös pari päivää sitten lehdestä, että Suomen kansallisteatterissa syksyn aikana saa ensi-iltansa Laura Ruohosen ohjaama Sotaturistit - farssi joka kertoo siitä, kuinka elokuussa 1854 Tukholmasta lähti viisi höyryristeilijällistä ruotsalaisia hurvittelijoita sotaturisteiksi Suomeen katsomaan, kuinka pommi tippuu. Matkaan sisältyi myös mahdollisuus ruokkia sotavankeja. Jumalauta, miten siistiä! Jo silloin mietin, miksei tätä samaa voisi tehdä myös aseellisen konfliktin repimässä Georgiassa.

Lienee turha mainita, kuinka innoissani tästä kaikesta olin. Sotaturistina Georgiassa voisin vihdoin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni: Ottaa havaijipaitaan, bermudashortseihin ja flip-flopeihin pukeutuneena nauraen valokuvia siitä, kun viattomat juuri kaiken menettäneet ihmiset kaivautuvat kärsivinä ulos kotiensa raunioista. Raahaten perässään kuolleita aviopuolisoitaan.

Kuivasin itseni, palmikoin partani ja kulmakarvani ja aloin soitella ystäviäni läpi. Jo kymmenen minuutin kuluttua olin myynyt idean kolmelle läheisimmälle ystävälleni, jotka kaikki paloivat halusta lähteä kanssani sotaturistiksi Georgiaan. Lisäksi koko loppupäivän ajan minulle soitteli lukuisia täysin tuntemattomia ihmisiä, jotka olivat jostain kuulleet, että aion lähteä, ja pyysivät minulta tuliaisiksi georgialaislapsen pääkalloa. Lupasin harkita asiaa.

Lentokoneessa tunnelma oli vapautunut ja höveli. Tässä sitä ollaan, matkalla Georgiaan! Kohti gruusialaisen keittiön ihmeitä, kohti diabolisten sotakoneiden kalsketta, kohti usvasta pilkottavia veren tahrimia alppiniittyjä! Lentoemo, lisää snapseja!

Tbilisin lentokentälle saavuttuamme keräsin seurueemme lentokentän reunalle ja päätin pitää taksia odotellessamme ystävilleni pienen puhuttelun: "Okei, tiikerit, Georgiassa ollessaan täytyy pitää mielessä kaksi asiaa. Toinen on Georgian historia aina Kolkhiksen ajoista Samettivallankumoukseen."

"Kolk..? Samettivall..?" kyselivät ystäväni, mutta viitoin napakasti heitä vaikenemaan.

"Ja toinen on se, että... Me olemme Georgiassa, joten housut pois!" rääkäisin nauruun purskahtaen ja revin pois kalliit silkkihousuni. Ystäväni matkivat nauraen minua, ja kohta istuimme kaikki ahtaassa taksissa vierekkäin ilman housuja. Neuvottelin taksikuskin kanssa pikaisesti georgiaksi ja päädyimme siihen, että meidän kannattaisi suunnata johonkin mukavaan pikku majataloon vaikkapa Hetagurovon kylään, jossa ainakin jossain vaiheessa lehtitietojen mukaan taisteltiin.

Majoituimme Hetagurovossa idylliseen kaksikerroksiseen vanhaan kestikievariin, jota emännöi turpea, mutta ystävällinen gruusialaisfrouva. Tai ainakin oletimme hänen olevan ystävällinen - emme nimittäin saaneet hänen puheestaan mitään selvää, koska Venäjän joukot olivat ampuneet hänen suunsa irti. Repesimme raikuvaan nauruun aina hänen puhuessaan, mikä tuntui loukkaavan häntä jotenkin. "Teidän maanne tarvitsee turismia tänä vaikeana aikana", tuhisin vihaisena.

Ja se itse sota... Voi, kuinka hienoa se olikaan. Tehän tiedätte, miltä tuntuu, kun lukee verkkolehdistä tällaisesta alati muuttuvasta kriisistä ja odottaa, toivoo uusia päivityksiä yhä kauheammista ja kauheammista asioista? No, ajatelkaapa, miltä tuntuisi nähdä se kaikki suorana paikan päällä! Se on aivan saatanan hienoa! Arvokkaan hitaasti etenevä kolisevien panssarivaunujen kolonna, tasaisessa rytmissä marssivat jalkaväkipataljoonat, kolossaalinen sotanorsukomppania... Heilutimme Venäjän, Etelä-Abhasian ja Georgian lippuja ja lauloimme kannustuslauluja kuin jalkapallopeleissä.

Kohta kuitenkin kyllästyimme sotaan ja menimme takaisin majataloomme syömään ja pelaamaan lautapelejä. Jonkin ajan kuluttua seuraamme liittyi pari sodan runtelemaa georgialaista maanviljelijää; toiselta puuttui käsi, toinen huudahteli pakonomaisesti lauseidensa välissä Phil Collinsin kappaleiden nimiä.

Aloimme keskustella georgiaanien kanssa georgiaksi. Päällimmäisenä mieltämme kalvoi epätieto siitä, mistä tässä konfliktissa oikein on kysymys. Georgia haluaisi kukistaa kapinallisena pitämänsä Etelä-Abhasian maakunnan, joka tahtoisi itsenäistyä, koska Venäjä tahtoisi niin, vaikka Yhdysvallat eivät tahdo? Mitä vittua tässä maassa oikein tapahtuu, amigot? Kun Suomi on sodassa, on osapuolina aina vain kaksi maata, joista toinen on absoluuttisen paha ja toinen on Suomi. Paitsi sisällissodassa... Niin, ja kreivisodassa... Ja pitkässä vihassa. Mutta muuten Suomen sodat ovat aina hyvin selkeitä. Tällaiset itäblokin pikku kahinat ovat häiritseviä, koska ei tiedä, ketä oikein pitäisi kannustaa. Kenen puolesta lyödä vetoa, serkut?

Georgialaiset kohauttelivat vaivaantuneina olkapäitään ja tuijottelivat rispaantuneita kenkiään. Päätimme armahtaa heidät kyselyidemme piinasta - eiväthän he voineet mitään sille, ettei heidän maansa osannut järjestää selkeitä sotia. Aloimme pelata Trivial Pursuitia ja loppuillasta tuli erittäin hauska. Yön saapuessa miehet lähtivät takaisin raunioasuntoihinsa, mutta antoivat meille vielä jäähyväislahjaksi sodassa surmansa saaneiden georgialaisvauvojen päitä. Me annoimme heille Sisu-pastilleja ja ruisleipää, ja erosimme ystävinä.

Seuraava päivä valkeni kauniin kuulaana. Heräsimme aikaisin herkulliseen aamiaisen tuoksuun: vasikkaa tomaattikastikkeessa, herkullisia lihalla täytettyjä taikinanyyttejä, kukkoa saksanpähkinäkastikkeessa, lukuisia eri viinejä, vodkaa... Keisarillista aamiaista kylläisinä lopetellessamme taivaalta alkoi kuulua matalaa jyrinää, ja hetken kuluttua pommikoneet pudottivat majatalomme päälle lukuisia pommeja, joista jokainen tappoi meidät uudestaan ja uudestaan, kunnes lopulta kuolimme. Niin elämämme päättyi - ikävä kyllä paljon ennen sitä kohtaa tässä postauksessa, jossa alettaisiin pikkuhiljaa päästä tarinan pointtiin, tai edes niihin hauskoihin kohtiin. Krapulablogi saattaa siirtyä nyt pienelle tauolle. Latailen hieman akkujani, palaan kun palaan.